#terapiassatavataan

#terapiassatavataan

Mieli on mieletön asia. Me pystymme tekemään sillä pieniä ja suuria ihmeitä – ja hyvinvoiva mieli auttaa meitä jaksamaan arjessa. Mutta mielikin voi kohdata terveydellisiä haasteita siinä missä polvi, selkä tai sisäelimet – eli mikä tahansa muu itsemme osa.

Me haluamme synnyttää liikkeen, johon osallistumalla luodaan yhteiskuntaa, jossa mielenterveyden ongelmien, häiriöiden ja sairauksien hoitaminen on normaalia, arkista ja fiksua. Tähän työhön me tarvitsemme jokaisen suomalaisen, jokaisen terveydenhuollon ammattilaisen ja jokaisen työnantajan. Terapiassa käymiseen ei saa liittyä häpeää, oli kyse sitten työhaastattelusta tai jostain muusta sosiaalisesta tilanteesta. Mielenterveyden vahvistaminen on hyvä teko. Aina.

Tällä sivulla annamme äänen aidoille ihmisille, jotka ovat saaneet terapiasta arvokasta tukea jaksamiseensa.

#terapiassatavataan-sivusto on osa liikettä, jonka tarkoituksena on poistaa kaikki mahdolliset stigmat mielenterveyden ongelmiin ja sen hoitoon liittyen. Samalla se auttaa tällä hetkellä kiristäjien uhreina olevia suomalaisia, jotta heidän terapiaan liittyvät henkilökohtaiset tietonsa eivät mahdollisesti leviäisi ja niiden löytäminen muuttuisi merkityksettömäksi.

Liikkeessä on kaksi osaa

1. Vastaisku

Vastaiskun tavoitteena on häiritä rikollisten toimintaa, esimerkiksi häiritsemällä datan jakoa verkossa. Seuraamme tilannetta ja tarkoituksemme on parhaalla mahdollisella tavalla haitata kiristäjää tai jokaista joka syyllistyy rikokseen eli näiden varastettujen tietojen jakamiseen. Viranomaisten ja tietoturva-ammattilaisten kesken varmistamme, että tämän toteuttaminen onnistuu rikostutkintaa tai ihmisten tietoturvaa vaarantamatta.

2. Terapiassa tavataan

Me haluamme synnyttää liikkeen, johon osallistumalla luodaan yhteiskuntaa, jossa mielen hyvinvoinnin vahvistaminen ja mielenterveyden ongelmien, häiriöiden ja sairauksien hoitaminen on normaalia, arkista ja fiksua.

Haluamme olla liike, joka normalisoi käynnin esimerkiksi psykoterapiassa, lyhytterapiassa tai muussa psykososiaalisessa hoidossa. Tavoitteenamme on poistaa häpeää, joka voi liittyä terapiassa käymiseen.

Hyvä mielenterveys on voimavara. Se on arvokkainta pääomaa, jota meillä voi olla. Siksi kutsumme kaikki mukaan keskustelemaan mielenterveydestä häsällä #terapiassatavataan.

Voit jakaa esimerkiksi sinun tarinasi terapiasta tai sen tarpeesta ja tehdä näkyväksi, että meitä on monta, jotka seisomme rikoksen uhrien rinnalla. Terapiatarina ei ole potilaskertomus ja sen muoto on täysin vapaa. Muista kuitenkin, että terapiatarina ei ole paikka jakaa luottamuksellista tietoa sinusta itsestäsi tai toisista.

Osallistumalla tähän liikkeeseen työnantaja kertoo työntekijöilleen, että mielenterveydestä on tärkeää pitää huolta. Ja on muuten ihan ok myös haukkua työnantajaa terapiassa.

Tätä #terapiassatavataan työtä teemme yhdessä mielenterveysammattilaisten kanssa.

Tämä on liike ja se ei ole koskaan valmis. Olemme polkaisseet liikkeen kasaan nopeasti viikossa. Osa meistä on itse tietomurron uhreja ja sellaisina olemme saaneet kiristyskirjeiden lisäksi myös massiivisen määrän hätääntyneitä yhteydenottoja.

Haluamme auttaa. Tässä rikoksessa uhrina ovat Vastaamon asiakkaat, terapeutit ja laajemmin luottamus mielenterveyspalveluihin. Jos ihmiset lakkaisivat pelon takia käymästä terapiassa, olisimme yhteiskuntana vaikeuksissa.

Jotain kannattaa aina tehdä sen sijaan, että jää makaamaan.

Mitä jos yhdessä tuetaan uhreja
antamalla vertaistukea?
Mitä jos yhdessä tehtäisiin Suomesta
maailman terapiamyönteisin maa?

Terveisiä terapiasta

Haluamme normalisoida mielen asioista puhumista ja pyydämme ihmisiä kertomaan omia kokemuksiaan terapiasta ja siihen johtaneista syistä, omin sanoin. Emme edelleenkään kannusta jakamaan mitään tielle tulleita potilaskertomuksia missään. Olkoon yksityinen yksityistä. Mutta olkoon myös mielestä puhuminen jatkossa helpompaa

Mikko Kuitunen, 40

Ennen Vastaamoon tutustumista olin saanut kosketuspintaa aihepiiriin pariterapiassa, jonka arvoa en kuitenkaan osannut silloin nähdä. En siihen aikaan osannut ottaa apua vastaan saati sitä pyytää, vaan…

Lue lisää ›

Kirsi Piha, 53

Usein mielen potilaskertomus alkaa jo ennen syntymää. Perimässä. Oman lisänsä siihen tuo lapsuuden kokemukset. Isäni teki itsemurhan ollessani 7-vuotias. Mieleltään terve ihminen ei tee itsemurhaa. Olisipa…

Lue lisää ›

Katleena Kortesuo, 44

Lokakuu 2018. Toinen lapsistamme kattoi ruokapöytää. Häneltä lipesi lautanen kädestä, ja se meni sirpaleiksi maahan. Minä voivottelin pettyneenä: ”Voi kulta, sun pitäisi olla varovaisempi.” Minä syyllistin,…

Lue lisää ›

Sampo Kaulanen, 41 ja Michele “Minttu” Murphey-Kaulanen, 40

Sampo: Vuonna 2018 minulla oli vakava masennusvaihe. Kuten niin monta kertaa ennenkin, yritin helpottaa sitä alkoholilla ja unilääkkeillä. Yhtenä päivänä tilanne kuitenkin lähti käsistä: tajunta hävisi….

Lue lisää ›

Satu Pihlaja

Asiakas kertoo psykoterapiahaastattelussa vaikeasta kokemuksestaan, josta ei ole koskaan kertonut kenellekään. Hetki on pysäyttävä ja aiheuttaa varmasti rutinoituneimmassakin ammattilaisessa valtavan tunnereaktion täynnä myötäelämistä, kunnioitusta, kiitollisuutta ja…

Lue lisää ›

Kutsumme kaikki mukaan keskustelemaan mielenterveydestä häsällä #terapiassatavataan. Voit jakaa esimerkiksi sinun tarinasi terapiasta tai sen tarpeesta ja tehdä näkyväksi, että meitä on monta, jotka seisomme rikoksen uhrien rinnalla.

Terapiatarina ei ole potilaskertomus ja sen muoto on täysin vapaa. Muista kuitenkin, että terapiatarina ei ole paikka jakaa luottamuksellista tietoa sinusta itsestäsi tai toisista.

    Mukana liikkeessä

    Olavi Sydänmaanlakka
    puheenjohtaja, Mielenterveyspooli

    "Psykoterapian ja psykososiaalisten hoitojen tärkeys ei ole hävinnyt – päinvastoin ne ovat juuri nyt entistä tärkeämpiä. Mielenterveyden hoitaminen ja luottamus ovat nyt suuren ja vakavan kriisin keskellä. Meille on erittäin tärkeää, että olemme kaikin tavoin jokaisen tietomurron uhrin tukena."

    Jos haluat tulla tekemään osasi tämän liikkeen missiosta, ota yhteys vastaisku@terapiassatavataan.fi

    Missio

    Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurtorikos on jättänyt jälkeensä kymmeniätuhansia suomalaisia, joiden henkilö- ja potilastiedot on varastettu ja joilla tehdään kiristystä. Kyseessä on suomalaisen yhteiskunnan sisimpään osunut rikos, joka on halveksittava.

    Meitä kontaktoineet ihmiset pelkäävät joko sitä, että yksityisimmät potilastiedot vuotavat julkisiksi, että läheiset ja työnantaja saavat tietää, että on käyty terapiassa tai mitä terapiaistunnoissa on puhuttu. Muistutamme, että tällaisten rikollisesti saatujen ja sen jälkeen mahdollisesti vuodettujen tietojen lukeminen, jakaminen tai julkaisu on rikos. Se ei poissulje mahdollisuutta siihen, että tietoja, joita ei koskaan saada takaisin esiintyy nyt tai myöhemmin verkossa.

    Kyseessä on poikkeuksellisen julma rikos, jossa ihmisen yksityisimpään on hyökätty ja jossa pelataan pelolla ja ajatuksella häpeästä, samalla murretaan yhteistä luottamusta. Jos annamme niin käydä.

    Me haluamme mahdollistaa liikkeen, johon osallistumalla suomalaiset voivat osallistua vastaiskuun ja toisaalta luomaan sellaisen yhteiskunnan, jossa mielenhyvinvoinnin ylläpitäminen on normaalia, arkista ja fiksua. Tähän työhön me tarvitsemme jokaisen suomalaisen, jokaisen terveydenhuollon ammattilaisen ja jokaisen työnantajan. Terapiassa käymiseen ei saa liittyä stigmaa oli kyse sitten työhaastattelusta tai jostain muusta sosiaalisesta kontekstista. Mielenterveyden vahvistaminen on hyvä teko. Aina.

     

    Q&A

    Yleistä

    Mistä tässä oikein on kyse?

    Psykoterapiakeskus Vastaamon tietovuotorikoksen uhreja ovat kymmenet tuhannet suomalaiset, joiden henkilö- ja potilaskertomukset on varastettu. Uhreja kiristetään uhkaamalla levittää potilaskertomuksia verkkoon sekä uhrien työnantajille. Haluamme luoda liikkeen, joka tukee rikosten uhreja ja auttaa normalisoimaan mielen huoltoon, mielenterveyteen ja terapiaan liittyviä palveluita.

    Vastaiskun tavoitteena on häiritä rikollisten toimintaa, esimerkiksi häiritsemällä datan jakoa verkossa. Seuraamme tilannetta ja tarkoituksemme on parhaalla mahdollisella tavalla haitata kiristäjää tai jokaista joka syyllistyy rikokseen eli näiden varastettujen tietojen jakamiseen. Viranomaisten ja tietoturva-ammattilaisten kesken varmistamme, että tämän toteuttaminen onnistuu rikostutkintaa tai ihmisten tietoturvaa vaarantamatta.

    Tätä työtä teemme yhdessä viranomaisten ja tietoturva-ammattilaisten kanssa. Mikäli koet, että sinulla olisi tähän jotain annettavaa, otatko yhteyttä vastaisku@terapiassatavataan.fi

    Terapiassa tavataan voisi olla asia, joka huikataan kohtaamisen päätteeksi. Tavoitteena on normalisoida keskustelu mielen hyvinvoinnista antamalla ihmisille mahdollisuus jakaa omia kokemuksiaan niin terapiasta kuin siihen johtaneista syistä. Kutsumme mukaan niin tunnettuja kuin tavallisiakin ihmisiä. Ihmisten terveystiedot ovat aina yksityisiä emmekä kehota ketään jakamaan toisen tietoja. Sen sijaan siitä, että joku jakaa omia kokemuksiaan mielen huollosta, mielenterveyden vahvistamisesta tai terapiasta voi olla vertaistukihyötyä ja siihen tähtäämme.

    Haluamme tähän mukaan myös työnantajat. Osallistumalla tähän liikkeeseen työnantaja kertoo työntekijöileen, että on fiksua, että käydään hoitamassa mieltä. Ja on muuten ihan ok terapiassa käsitellä myös kielteisiä tunteita työnantajaa kohtaan.

    Tätä työtä teemme yhdessä mielenterveysammattilaisten kanssa. Mikäli koet, että sinulla olisi tähän jotain annettavaa, otatko yhteyttä vastaisku@terapiassatavataan.fi.

    Ei. Tämä on nopeasti käyntiin polkaistu liike, joka mahdollistaa vastaiskun, vertaistuen ja mielenterveyteen liittyvän keskustelun normalisoinnin.

    Kuka tahansa, joka haluaa osallistua. Pyrimme luomaan mahdollisuuden kaikille joko sosiaalisen median, jakamisen tai vertaistuen kautta osallistua. Tähän mennessä mukaan lähteneitä ovat mm. Mielenterveyspooli, muuta järjestökenttää, kaksi tutkimusorganisaatiota, organisaatiopsykologian ammattilaisia ja muita mielen hyvinvointiin tähtääviä kampanjaorganisaatioita.

    Tämän liikkeelle polkaisevissa voimissa on teknologiaan ja viestitään erikoistuneet yritykset, johtuen kahdesta syystä. Molemmissa yrityksissä on myös tietovuodon uhreja ja toisaalta tämä on tarpeellinen teknologian ja ihmiskommunikaation liitto. Teknologia voi osaltaan myös ratkaista niitä ongelmia, joita teknologia mahdollistaa ja toisaalta mielenterveyteen liittyy paljon ihmiskommunikointia, joka muodostaa ympärillä olevan ilmapiirin.

    Tällä liikkeellä ei ole kaupallista tarkoitusta. Vincit Oyj:llä ja Ellun Kanoilla ei ole tässä taloudellisia intressejä. Molemmat yritykset, kuten moni muu mukaan lähtenyt yritys, lahjoittavat tälle liikkeelle työnsä.

    Kyllä. Oikea tapa on vahvistaa luottamusta siihen, että työnantajan näkökulmasta mielen hoitaminen on aina fiksu asia, siihen ei liity stigmaa eikä sitä tarvitse hävetä tai siitä kertomista pelätä. Tiedämme, että moni tietovuodon uhreista myös pelkää, että työnantaja saa kiristäjältä tietoa terapiakeskustelujen yksityiskohdista. Olisi hyvä, että työnantaja myös muistuttaa, että terapiassa on myös sallittua ja hyväksyttyä käsitellä kielteisiä tunteita suhteessa työnantajaansa. Jos edustamasi yritys haluaa olla luomassa tätä ilmapiiriä, ole yhteydessä vastaisku@terapiassatavataan.fi.

    Yritykset voivat toki osana yhteiskuntavastuuta myös erikseen (ei tämän liikeen kautta) osallistua mielenterveysjärjestöjen tukemiseen.

    Kyllä. Oikea tapa on vahvistaa luottamusta siihen, mielen hoitaminen on aina fiksu asia, siihen ei liity stigmaa eikä sitä tarvitse hävetä tai siitä kertomista pelätä. Jos edustamasi taho haluaa olla mukana vahvistamassa mielenhuoltomyönteistä Suomea, ole yhteydessä vastaisku@terapiassatavataan.fi.

    Tämä liike polkaistiin käyntiin nopeasti, sillä saamamme yhteydenotot olivat niin runsaita. Kiristyksen ollessa monella uhrilla päällimmäisenä mielessä, tempauduimme hieman sotaisaan retoriikkaan halutessamme korostaa, että uhrit eivät ole pelkkiä uhreja vaan myös toimintakykyisiä ja -voimaisia tekijöitä.

    Terapiassa tavataan

    Emme jaa verkkoon potilaskertomuksia. Kutsumme kaikki mukaan keskustelemaan mielenterveydestä häsällä #terapiassatavataan. Voit jakaa esimerkiksi sinun tarinasi terapiasta tai sen tarpeesta ja tehdä näkyväksi, että meitä on monta, jotka seisomme rikoksen uhrien rinnalla. Terapiatarina ei ole potilaskertomus ja sen muoto on täysin vapaa. Muista kuitenkin, että terapiatarina ei ole paikka jakaa luottamuksellista tietoa sinusta itsestäsi tai toisista.

    Kannustamme ihmisiä näyttämään, kuinka tavallisesta ja yleisestä asiasta terapiassa käymisestä on kyse. Voit kertoa kokemuksiasi terapiasta, miten se on sinua auttanut, sen saatavuudesta tai mielen huollosta ylipäätään. Kannustamme kertomaan omia tarinoita ja näkemyksiä, siinä muodossa kuin itse siihen on valmis. Nämä tarinat eivät ole paikka jakaa ihmisen omia tai muiden luottamuksellisia tietoja.

    Teemme tiivistä yhteistyötä tietoturva-ammattilaisten kanssa. Emme kannusta tässä yhteydessä jakamaan sellaista tietoa, jota ihminen ei halua julkisuuteen. Tähän liikkeeseen osallistumisessa on syytä käyttää samaa harkintaa kuin muussakin sosiaalisen median kommunikaatiossa, jossa ihminen jakaa omia tietojaan. Tarinoissa ei ole imitoitu potilaskertomuksia. Toisin kuin kiristäjä väittää, meillä on syytä olettaa, että potilaskertomuksia ei ole mihinkään litteroitu vaan ne ovat muodoltaan hyvin erilaisia kuin tässä kerrotut omakohtaiset kertomukset.

    Käynnistynyt liike ei ole pelkkä viestinnällinen kampanja. Liikkeessä on kaksi osaa: Vastaisku, jossa pyrimme teknologian keinoin häiritsemään rikollisia, ja Terapiassa tavataan, jossa pyrimme luomaan mielenterveysmyönteisempää ilmapiiriä ja yhteiskuntaa. Tähän työhön kutsumme kaikki mukaan.

    Vastaisku

    Seuraamme tarkasti Vastaamon potilastietojen mahdollista leviämistä Tor-verkossa. Koska tavoitteenamme on häiritä rikollisia, adaptoidumme heidän toimintaansa. Koska kyse on aidosta tavoitteesta vaikeuttaa rikollisten toimintaa, emme aio jakaa kaikkia keinojamme julkisuuteen.

    Konsultoimme tässä koko ajan viranomaisia. Emme millään muotoa halua olla vaikeuttamassa rikostutkintaa ja sitä, että kiristäjä saadaan vastuuseen. Vastaiskussa ei myöskään synnytetä ihmisten yksityisyyteen liittyviä ongelmia.

    Kuten sanottu, emme jaa keinovalikoimaamme julkisesti. Olemme jatkuvassa keskusteluyhteydessä viranomaisten ja tietoturva-ammattilaisten kanssa. Tämä mainittun riski on kuitenkin tiedossa ja vältettävissä. Vaaraa siitä, että jonkun oikea henkilöturvatunnus esiintyisi meidän toimestamme missään ei ole.

    Sivuillamme esiintyy vain kertomuksia, jotka henkilö on itse halunnut jakaa. Emme kannusta mainitsemaan muiden ihmisten luottamuksellisia asioita. Yksityisyyden kunnioittaminen on tärkeää, mutta samalla on tärkeää, että Suomessa voidaan puhua avoimesti mieleen liittyvistä haasteista ja niiden ratkaisemisesta.

    Konsultoimme tässä koko ajan viranomaisia. Emme millään muotoa halua olla vaikeuttamassa rikostutkintaa ja sitä, että kiristäjä saadaan vastuuseen. Seuraamme koko ajan mitä tulee tapahtumaan (eli miten kiristäjä toimii) ja pyrimme tehokkaimmalla mahdollisella tavalla vesittämään niitä suunnitelmia. Kuten tietojemme mukaan moni muukin.

    Tämä on sama ongelma kuin kaikessa sosiaalisessa mediassa. Korostamme kuitenkin, että emme kannusta jakamaan potilaskertomuksia sellaisenaan (sis. henkilötietoja ja mahdollisesti muiden yksityisyyteen liittyvää dataa), vaan terapiatarinoita, eli kokemuksia ja näkemyksiä terapiasta sekä mielen huollosta ylipäätään.

    Sehän on tavallaan vastaiskun osatarkoituskin. Kun kyse on nimenomaan ihmisten yksityisistä ja varastetuista terveystiedoista tekaistujen potilaskertomusten tavoitteenahan voi ollakin se, että me emme enää tiedä mikä on oikea ja mikä on väärä ja sitä kautta suojella uhrien yksityisyyttä.

    Koska kyse on aidosta tavoitteesta vaikeuttaa rikollisten toimintaa, emme kuitenkaan jaa keinojamme julkisuuteen.

    Mielen sairaudet ja tämä liike

    Tämä liike ei missään nimessä poissulje vakavia mielen sairauksia, vaan pyrkii yhtälailla poistamaan stigmaa myös niiden ympäriltä. Liikkeessä uskotaan mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyyn ja mielenterveyden edistämiseen.

    Tämän liikkeen tavoitteena on luoda yhteiskuntaa, jossa mielenterveyden ja mieltä koskevien sairauksien hoitaminen on normaalia, arkista ja fiksua. Toivomme, että liike puhuttelee monia. Liike syntyy siihen osallistuvien ihmisten ehdoilla, ja kaikki kriittinen palaute on äärimmäisen arvokasta.

    Toiveenamme on, että ihmiset, jotka kertovat omista haasteistaan, olivat sitten hyvässä asemassa tai eivät, voisivat antaa vertaishyötyä siksi, että näitä asioita ei tarvitse peitellä ja että kaikilla meillä on elämässä haasteellisia tilanteita. Tarkoituksemme ei ole millään lailla rienata ketään, jolla on mielen terveyteen liittyviä haasteita, ongelmia tai sairaus. Päinvastoin.

    Terapiassa käyminen on aina fiksu teko, riippumatta siitä millaisia asioita siinä käsittelee. Se on keino hakea apua. Ja avun hakemista ei pidä koskaan hävetä. Haluamme tehdä selväksi, että terapiaistuntojen yksityisyyden murtamisella ei voi eikä pidä yrittää musertaa ihmisiä, oli syy terapiaan mikä tahansa. Muiden ihmisten kertomukset voivat auttaa tuttuudellaan, mutta selvää on, että kaikkea yksityisyyttä ei ole samanlaista jakaa. Pidetään siis edelleen yhdessä yksityinen yksityisenä, mutta vahvistetaan samalla mielen asioista puhumisen kulttuuria.

    Olemme tästä tietoisia ja uskomme, että mitä mielenterveysystävällisempi yhteiskunta on, sitä enemmän se myös resurssoi mielenterveystyötä.

    Terapialla viitataan muun muassa psykoterapiaan, lyhytterapiaan ja muihin psykososiaalisiin hoitoihin.

    Uhrit ja apu

    Useat eri tahot tarjoavat apua tietomurron kohteeksi joutuneille. Täältä löydät Valtioneuvoston listauksen keskeisimmistä. Tärkeää on tehdä tapauksesta rikosilmoitus Poliisille.

    Muista myös kriisipuhelimet:

    • Mieli ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin: 09 2525 0111 (vuorokauden ympäri)
    • Kirkon palveleva puhelin: 0400 22 11 90 (joka päivä kello 18–24)
    • Rikosuhripäivystys: 116 006 (arkisin kello 9–20)
    • tietovuotoapu.fi
    X

    Terveisiä terapiasta
    Mikko Kuitunen, 40

    Ennen Vastaamoon tutustumista olin saanut kosketuspintaa aihepiiriin pariterapiassa, jonka arvoa en kuitenkaan osannut silloin nähdä. En siihen aikaan osannut ottaa apua vastaan saati sitä pyytää, vaan tunsin olevani parhaimmillani yksin ja riippumattomana. Se varmasti oli ainakin osasyynä eroon.

    En pariterapian päättymisen jälkeen hakeutunut heti takaisin terapiaan, koska en ollut kokenut sitä alun perinkään tarpeelliseksi. Mielestäni minulla oli kaikki tarvittavat työkalut elämästä voittajana selviämiseen. Äärimmäinen kunnianhimo ja kilpailuhenkisyys sekä itseä säälimätön tapa mennä kohti tavoitteita eivät sinänsä ole huonoja piirteitä. Kuitenkin yhdistettynä kahteen oikeasti ongelmalliseen ajattelutapaan ne saivat aikaan melko huonon yhdistelmän.

    1. Teflon-mieli – Asioiden näennäinen paketointi ja syrjään siirtäminen oli tapani käsitellä hankalia asioita. Niistä keskusteleminen oli turhaa, koska kaiken pystyi ratkomaan ajattelemalla. Osa asioista toki ratkesi, mutta iso osa haudattiin toivoen, ettei niihin koskaan palattaisi.
    2. Riippumattomuus – Olin täysin vakuuttunut, että minun on paras olla mahdollisimman sitoutumaton ja vapaa ajattelua tai liikkumista rajoittavista sitoumuksista. Tavoitteenani oli se, että voisin joka aamu tehdä valinnat kaikista tärkeistä kysymyksistä. Tämä tarkoitti myös sitä, että en halunnut kenenkään olevan riippuvainen myöskään minusta.

    Muistan hyvin kuinka ylpeänä kerroin ajattelutapani nerokkuudesta pariterapeutille, joka harmillisesti oli ammattilainen eikä voinut läimäyttää poskelle ja huutaa: “VITUN IDIOOTTI”, vaan kuunteli rauhallisesti ja teki pari muistiinpanoa. Olisi kyllä kiva tietää, mitä hän silloin kirjasi ylös.

    Tällä mallilla kuitenkin mentiin eteenpäin ja kiistämättä ulkoisilla mittareilla mitattuna varsin kiitettävästi. Asiaa tarkemmin tarkasteltuna tilanne oli kuitenkin se, että käytin valtaosaa ihmissuhteista välineinä päästäkseni tavoitteisiini, enkä koskaan käsitellyt mitään hankalaa asiaa mielessäni loppuun.

    Ajattelutapani kuormitti mieltäni etenkin hankalina aikoina tavalla, joka ajoi minut säännöllisesti uupumiseen ja vastuuttomaan häiriökäyttäytymiseen. Eteenpäin kuitenkin sitkutettiin, kunnes asioita alkoi kasaantumaan tavalla, joka luhistutti ajattelusysteemini.

    Kipuilu kuljetti mielen uupumuksesta apaattisuuden kautta haluun irtautua täysin reaalimaailmasta ennen kuin havahdus lopulta tuli. Havahdus vaati uuden työroolin, eron, Pafoksen seminaarin ja uuden suhteen. Kuten pitkään kytevät tulivuoret, oli tähänkin jysäykseen latautunut aikalailla tavaraa vuosien varrelta.

    Vaikka havahdus oli tuskainen, ei sen jälkeen jäänyt itselle enää epäselväksi, etteikö ajatteluni olisi pahasti rikki. Eikä myöskään siitä, että se ei ajattelemalla siitä paranisi vaan ajatuksia pitäisi jakaa jonkun kanssa. Oli aika päästää joku pureutumaan vuosien saatossa paksuksi kovettuneen suojakuoren sisälle.

    Oli opeteltava puhumaan ensimmäistä kertaa elämässä oikeasti tärkeistä asioista, kuten siitä, miltä tuntuu. Vielä hankalampaa oli se, että piti näyttää miltä tuntuu, mikä tarkoitti pitkälti itkemistä, koska tuntui pahalta. Olin itkenyt viimeisen 20 vuoden aikana varmaan muutaman kerran. Varmuudella muistin ainoastaan äidin kuoleman aiheuttaman itkun, josta ei ollut kovin pitkää aikaa. Ensimmäiset itkut tuntuivat todella oudoilta. Lisäksi en alkuun päästyäni pystynyt lopettamaan. Se oli alkuun epämiellyttävää, mutta lopulta siihen tottui yllättävän nopeasti. Kuten myös siihen, että aina kun aiheesta puhui, alkoi itkettää. Itketti myös lasten satujen sekä leffojen onnelliset loppukohtaukset ja jos totta puhutaan, ne itkettää edelleen.

    Ensimmäiset kerrat tunteista puhuminen tuntui salpaavan hengen eivätkä sanat tahtoneet millään löytyä. Hankaluuksista huolimatta ja jatkuvan itkemisen ansiosta pääsin kuitenkin alkuun. Kiitos siitä kuuluu kahdelle minua ansiokkaasti toimintaan kannustaneelle taholle. Sain huimasti vetoapua myös tuoreesta suhteesta, jossa ei enää voinut paeta tuttuihin “ihan ok” ja “ei mikään” -vastauksiin, vaan asioista joutui keskustelemaan. Ei auttanut, vaikka olisi ollut tuntikaupalla hiljaa, kun toinen vaan odotti ymmärtäväisenä vierellä kunnes olisin valmis puhumaan.

    Lisäksi tyttäreni oli siinä iässä, että hänen kanssaan oli erityisen hyvä opetella sanoittamaan tunteita. Toimimme vuoronperään opettajan roolissa ja välillä sain apua häneltä, välillä pystyin auttamaan häntä. Välillä olimme molemmat hukassa.

    Olin jo aikoja sitten oppinut, että ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee toista. Ihminen on epätäydellinen, mutta kaipaa tulla hyväksytyksi itsenään. Hyväksymisestä syntyy turvallisuuden tunne ja luottamus, joka on kaikki kaikessa tasapainoisessa elämässä. Näin siis kaikkien muiden osalta. Itsehän olin kuvitellut olevan säännön vahvistava raikas poikkeus. Vaan enpä sitten ollutkaan.

    Pääsin kotikonstein eteenpäin sen verran, että ymmärsin olevan aika hakeutua psykoterapiaan. Olin päässyt pisteeseen, jossa olin onnistunut määrittelemään ammattilaisen kanssa työstettävän kysymyksen. Se kuului: Miten musta tuli tällainen?

    Aikaisempi terapeutti oli jäänyt erossa exälle, joten piti etsiä uusi. Työkaverini vinkkasi Vastaamosta ja auttoi myös sopivan terapeutin valinnassa, jonka jälkeen tein varauksen ensimmäiselle tapaamiselle. En tykkää soitella, joten arvostin suuresti täysin sähköistä ajanvarauspalvelua.

    Ensimmäisessä tapaamisessa kerroin alkuun tekemäni havainnot ja läpikäymäni prosessin vaiheet. Kuvailin myös tavoitteen eli sen, että nyt pitäisi selvittää miksi ajatteluni oli kasvanut vinoon. Sain kiitosta taustoituksen kattavuudesta ja selkeästä toimeksiannosta. Olin tuossa vaiheessa jo päässyt jo jonkinlaiseen vauhtiin ajattelun ajattelussa, joten ajattelin selkeän fokuksen auttavan eteenpäin pääsyssä.

    Sinänsä ensimmäisen session sisältö ei tuottanut suuria yllätyksiä. Rupattelu oli yllättävän vaivatonta alun jälkeen huomion keskittyessä taustoitukseen ja ennen kaikkea lapsuuden kokemuksiin. Olin suurin piirtein samoihin kysymyksiin jo törmännyt pariterapiassa, mutta siellä tosin jättänyt syvemmän pureutumisen aihepiireihin täysin tekemättä.

    Session lopuksi sain kotitehtäväksi käydä läpi kaikki mahdolliset lapsuuden valokuvat. Se oli kiinnostava ja selkeä toimeksianto, johon tartuin välittömästi. Varasin reilusti aikaa ja huristelin isäni luo valokuvia penkomaan. Niitä löytyi satoja ja satoja. Kävin niitä läpi ja kyselin aika ajoin isältäni lisää kuvista. Isäni yllättyi täysin kysymyksestäni, jolla tiedustelin millainen olin lapsena. Visiitti oli tunteikas ja otin mukaan toista sataa valokuvaa, joita olen myöhemminkin selaillut. Kotia kohti ajellessa sain oivalluksen. Olin juuri puhunut isäni kanssa ensimmäistä kertaa. Puhunut siitä, miltä tuntuu.

    Varasin seuraavan session. Kävin läpi havaintoni ja huomasin olevani ylpeä löydöksestäni. Terapeutti päästi ilmoille kysymyksen, joka osoittautui yllättävän isoksi. Hän kysyi miltä se tuntui? Varmistin kysymällä, että miltä siis tuntui oivaltaa, että tunteista puhumisen kulttuuri ei ollut varsinaisesti kukoistanut meidän perheessä. Kun sain myöntävän vastauksen, kerroin, että se tuntui loistavalta. Terapeutti kysyi, miksi se tuntui loistavalta aivan kuin se ei olisi ollut jo kaikille läsnäolijoille selvää. Vastasin, että se tuntui loistavalta siksi, että se antoi ratkaisun avaimia alkuperäiseen kysymykseeni.

    Asioita pitää harjoitella, jotta niitä voi oppia. Mielen malleja luodaan pääosin lapsena ja nyt tuntui vahvasti, että tunteiden sanoittaminen ja niistä puhuminen ovat omassa lapsuudessani loistaneet poissaolollaan. Sinänsä uskon, että meidän perhe ei ollut mitenkään poikkeava. Päinvastoin se oli kokolailla normaali suomalainen perhe. Perhe, joka antoi kaiken kaikkiaan minulle oivat lähtökohdat elämään.

    Keskustelimme perheestä ja sun muusta loppuajan. Olin esittänyt aiemmin kysymyksen, että miksi välillä tuntuu niin merkityksettömältä, vaikka tavallaan tekee tosi merkityksellisiä juttuja. Palasimme aiheeseen, kun sessio läheni loppuaan. Sain toisen tehtävän. Pitää selvittää, mitkä asiat ovat minulle arvokkaita? Mitä pidän tärkeänä ja minkä eteen olen valmis antamaan kaikkeni.

    Lähdin työstämään arvokarttaa. Minulla oli parin vuoden takaa tulos motivaatiokartoituksesta, jota vilkaisin ensimmäisenä. Mm. työ, itsenäisyys, askeettisuus, urheilu ja itsensä ylittäminen olivat ylipainossa ja perhe, ihmissuhteet sekä toisten hyväksynnän tarve alipainossa. Ei sinänsä kovin yllättävää. Aloin rustailemaan ylös eri asioita, joista koin saavani mielihyvää ja toisaalta asioita, joihin käytin vapaa-aikaani.

    Tässä harjoituksessa alkoi tapahtua, kun äkkäsin tarkastella tekemiäni valintoja kahdesta eri perspektiivistä: yhtäältä siitä, mikä on minulle itselle tärkeää ja toisaalta siitä, minkä oletan olevan muille tärkeää. Huomasin nopeasti, että listaa dominoi asiat, joiden otaksuin olevan muille tärkeitä. Erityisesti korostuivat asiat, joista tiesin minua ihailtavan sekä asioista, joilla olin onnistunut hämmästyttämään muita ihmisiä positiivisesti.

    Uusi oivallus alkoi kehkeytyä. Jos kerran tavoittelen lähes ainoastaan asioita, joiden oletan olevan muille tärkeitä, mitä se tarkoittaa? Toki sitä, että en elä sellaista elämää kuin olisi syytä, mutta mitä muuta. En löytänyt kuin yhden oikean syyn. Minun täytyi olla epävarma kelpaanko muille ihan sellaisena kuin olen.

    Tätä joutui hetken sulattelemaan. Jos valokuvien myötä oli saavutettu jo kelpo oivallus, niin tämä se vasta jymypaukku olisi. Epävarmuus ja pelko siitä, kelpaako muille, eivät varsinaisesti olleet juolahtaneet mieleeni mahdollisena ratkaisuna. Mieli se on melkoinen veijari rakentaessaan suojaamistaktiikoitaan. Vai mitä sanotte siitä, että suojatakseen minua hylätyksi tulemisen pelolta, oli mieli viritellyt vahvaan riippumattomuuteen perustuvan suunnitelman. Riippumaton ihminen, joka ei rakenna sitoutumissuhteita, joista ei voisi päästää irti milloin tahansa, välttyy myös uhalta tulla hylätyksi.

    Nerokasta. Mutta samaan aikaan todella perseestä. Lähdin työstämään asiaa ja taannoisen valokuvien pöyhimissession avittamana sain palautettua mieleeni aika liudan kokemuksia lapsuudestani ja nuoruudestani, jotka antoivat selityksen asialle. Olin pienenä herkkä poika. Todella herkkä. Näyttää siltä, että herkälle, mutta vahvasti näyttämishaluiselle pojalle kasvoi vuosien kuluessa parempien mekanismien puutteessa haarniska, joka antoi suojaa epäonnistumisia vastaan. Tämä haarniska mahdollisista pojalta monenlaisia urotekoja ja itsensä ylittämisiä. Harmi vaan, että haarniska eristi sisäänsä myös herkän, tuntevan pojan ja esti häntä luomasta isosti merkityksellisiä ihmissuhteita. Eikä minkään uroteon arvo vedä vertoja sille.

    Nämä oivallukset ja niiden jatkotyöstö veivät jonkun tovin valtaosan ajattelustani. Huomaan, että on hankala saada kuvattua tähän sitä oivallusten sarjaa, joka tässä tapahtui. Jotenkin näiden kahden, sinänsä yksinkertaisen asian ymmärtäminen avasi aivan uudenlaisen filtterin, jonka läpi katsoa maailmaa. En ollutkaan enää erilainen. En ollut enää superhyper-urotekokone. Olin ihminen. Ja se ei haitannut yhtään. Päinvastoin.

    Olin jutellut terapeutilleni, että tulen jatkamaan istuntoja. Jotenkin kuitenkin tunsin, että tämä riitti tältä erää. Nyt olisi aika viedä löydökset käytäntöön ja sitä työnsarkaa riittää edelleen.

    Sen pituinen se. The end.

    (Yläasteen äidinkielenopettajaa kunnioittaen. Hän lupasi reputtaa kaikki ne aineet, joissa luki lopussa “sen pituinen se” tai “the end”. Ja pitihän se päästä testaamaan.)

    Tahdon vielä nostaa muutaman seikan epäselvyyksien välttämiseksi. Hetkittäisistä oikeasti hankalista jaksoista huolimatta on selvää, että olen selkeästi hyväosainen terapiassa kävijä. Minulla on ollut lapsena turvallista ja olen päässyt läpi elämäni ilman mitään pahempia traumoja. Pidän lopulta pienenä hutina tunnetaitojen vajavaisuuden, vaikka se omalta osalta ajoikin vilkkaan mielen pahasti sykkyrälle.

    Jo ylipäätään se, että minun on ollut mahdollista käyttää haluamani palveluita, on etuoikeus. Lisäksi olen saanut älyttömän paljon tukea läheisiltäni. Siis niiltä muutamilta oikeasti läheisiltä ihmisiltä, joille aloin yllättäen puhua tuntemuksistani. Ja jotka, ehkä vähemmän yllättäen, alkoivat kuunnella ja tukivat mua. Olen tukiverkostani äärimmäisen kiitollinen.

    En kuitenkaan sano, että matka olisi ollut helppo. Jokainen arvioi omaa tilannettaan omasta perspektiivistään ja lopulta millään muulla ei ole väliä. Olen tätä kirjoittaessa erittäin ylpeä itsestäni ja tunnen ylittäneeni itseni ainutlaatuisella tavalla. Tästä on hyvä jatkaa kohti parempaa huomista.

    X

    Terveisiä terapiasta
    Kirsi Piha, 53

    Usein mielen potilaskertomus alkaa jo ennen syntymää. Perimässä. Oman lisänsä siihen tuo lapsuuden kokemukset. Isäni teki itsemurhan ollessani 7-vuotias. Mieleltään terve ihminen ei tee itsemurhaa. Olisipa saanut apua terapiasta. Kuulemani mukaan isä oli käynyt terapiassa, mutta todennut ensimmäisen käynnin jälkeen osaavansa itse analysoida itseään älykkäämmin kuin terapeutti. Olisipa tajunnut terapian arvon. Itsensä analysointi on lapsellisen helppoa. Mutta mitä sitten? Terapeutin kanssa keskustelun tarkoitus on luoda sen analyysin pohjalta työkaluja, jotta voi elää parempaa elämää. Sellaista, jossa on merkitystä. Jota ei tarvitse itse päättää. Vain 32-vuotiaana. Älykkyyttä on hakea apua.

    Olisipa silloin, 70-luvulla, terapiassa käyminen ja terapia ollut arjessa läsnä olevaa ja mielenhuolto normaali osa elämää. Olen kovasti kaivannut niitä vuosikymmeniä, jolloin elämässä olisi ollut myös isä. Vaikka tämä oli aika kaukana täydellisyydestä. Alkoholisti-isän lapselle kehittyy usein varsin herkät vaistot aistia tunnelmaa. Joskus yliherkät. Vaaroja näkee kaikkialla. Väkivallan uhka on tosi ja terävöittää entisestään. Sellainen jää helposti päälle. Traumoistakin puhutaan. Itse ei ehkä huomaa, että mieli kaipaisi jo siinä vaiheessa oikaisuhoitoa. Sen huomaa vasta myöhemmin.

    Kun ihminen saa diagnoosin ”vakava masennus”, tulee tarve selvittää, että mitä se oikein on. Itselleni tämä tapahtui kolmekymppisenä. Luin kaiken minkä käsiini sain. Keskustelua masennuksesta ei oikein kukaan käynyt. Ei siitä puhuttu. Lääkeresepti käteen. Kehotus terapiaan. Mutta minkälaiseen ja mistä niitä löytää? Terapia oli parikymmentä vuotta sitten vähän kuin entisajan Alko. Vähän häveten sisään (yleensä jonkun ihan vieraan ihmisen kotivastaanotolle) ja piti tietää etukäteen mitä haluaa tai tarvitsee. Se ei ole kovin helppoa. Tilassa, jossa tuskin jaksaa nousta sängystä (ja usein ei pystynyt), pitää vielä hakea kiven takaa apua. Kuten moni muu, minäkin etsin silloin käsiini Pekka Saurin. Olisipa pekkoja maailmassa enemmän. Sitä kautta löysin (pitkän ja mutkaisen) tien oman mieleni ystäväksi.

    Filosofian perusajatus lähtee siitä, että parempi ajattelu tuottaa parempaa elämää. Parhaimmillaan terapia on juuri sitä. Oman sisäisen ajattelun kehittämistä, jotta se generoi parempaa elämää. Ihmisen sisäinen ajattelu ja puhe voi jumiutua pahoille kierteille – syystä tai toisesta – ja tätä ajattelua parantamaan voi tarvita apua. Joskus sitä tarvitsee tilanteessa, jossa mieli on jo sairastunut, joskus tilanteessa, jossa estetään mielen sairastumista, huolletaan sitä. Toivoisin, että terapian tarpeen ja käyttötarkoituksen perusteella ei leimattaisi jotain ”elitistiseksi” ja jotain muuksi. Avun tarve on avun tarvetta. Eikä meistä kukaan oikeasti tiedä minkä kanssa toinen mielessään kamppailee.

    Vakava masennus ja itsetuho. Psykiatri, joka sanoo, että jos et muuten, niin yritä elää tyttären takia. Ettei tällä olisi samaa kohtaloa kuin itsellä. Onnistun. Siitä kiitos monelle ammattilaiselle, lääketeollisuudelle ja kärsivällisille ja rakastaville läheisille. Herkkä mieli voi tarvita apua monessa sellaisessa paikassa, jossa joku muu selviää ilman. Siitä olen kokenut häpeää. Kunnes tajusin, että joku reagoi mielellä, joku vatsalla, joku ryyppää, joku urheilee pakonomaisesti, joku jotain muuta. Kaikilla on omia tapoja selviytyä vaikeista tilanteista, terapia on niistä yksi terveimmistä.

    Mieli ei ole koskaan valmis. Kun saa diagnoosin, jossa ihan todistetusti mieli on sairas, alkaa ensin helposti sota omaa mieltä vastaan. Mieltä ja sairautta kun on vaikea erottaa keskenään. Vasta ulkopuolisen ammattilaisen kanssa käydyt keskustelut opettivat pikkuhiljaa pitämään omasta mielestä, ystävystymään sen kanssa. Muu olisikin todella raskasta. Jopa mahdotonta. Olisipa isä käynyt terapiassa.

    Kun ensimmäisen kerran kerroin työtoverille masennuksesta tämä ei uskonut sitä. ”Jos sä, maailman iloisimman oloinen ihminen, olet masentunut, niin en enää ymmärrä mistään mitään” hän totesi. Meillä on vinoutunut käsitys siitä, että ihminen on joko-tai. Mieleltään terve tai sairas. Tosiasiassa suurin osa meistä on jotain siltä väliltä. Mieli on valtavan monimutkainen kokonaisuus, jossa on vintti täynnä tulevaa ja kellari täynnä mennyttä, jota se omalla kapasiteetillaan käsittelee niin hyvin kuin voi. Vilkas ja monimutkainen mieli, pää, jota joku läheinen joskus kuvasi sanalla mehiläispesä. Taipumus alakuloon, ahdistukseen ja masennukseen aina elämän merkityksen kadottamiseen asti. Mutta myös värikäs mielikuvitus, nopeasti asioita ratkovat aivot, herkkä, vilkas ja nopeasti innostuva mieli. Samalla asialla on aina kaksi puolta innostuksesta voi syntyä uupumus, uupumuksesta masennus. Kun aivot ratkaisumoodissa etsivät virheitä ja ratkovat niitä, se sama ominaisuus pahimmillaan aiheuttaa ahdistusta ja systeemin romahduksen.

    Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten kutsunut minua herkäksi, olisin vetänyt turpaan. Koin sen jonkinlaisena heikkoutena. Sittemmin olen tajunnut, että sama mieli voi olla yhtä aikaa herkkä ja toisaalta vahva kannattelemaan kokonaista yritystoimintaa, hankalia elämäntilanteita ja läheisiä ja kollegoja. Samanaikaisesti pelokas ja toisaalta erinomainen strateginen työkalu, joka ymmärtää useat skenaariot yhtä aikaa.

    Se sama mieli, joka tuottaa haasteita, on myös valtavan myönteinen voimavara. Ratkaisukeskeinen mieli, joka pystyy yhtä aikaa monella tasolla herkästi nopeasti huomaamaan vaarat ja virheet ja pelaa eräänlaista päässä oleva shakkia koko ajan, on valtava voimavara ajattelussa ja johtaa hyviin asioihin. Olen myös se ihminen, jonka läheltä ihmiset juoksevat karkuun kuullessaan, että sanon: ”nyt mulla olisi hyvä idea!” Tarvitsen työkaluja siihen, että osaisin itsekin karata silloin itseni ulottuvilta… Nopealla ja innostuvalla mielellä on myös kielteisiä vaikutuksia inhimillisestä näkökulmasta. Paitsi jos sitä oppii huoltamaan. Tämä huoltotyön tarve on ”mehiläispesäaivoilla” elinikäinen. Mutta ei kokoaikainen. Eikä koko ihmistä kuvaava. Ihmisessä on niin paljon ulottuvuuksia. Nyt osaan ajatella, että samassa mielessä on kaksi puolta, huonossa hyvä ja hyvässä huono, ettei ole huonoa mieltä, on vain omanlainen. Tämä kokemusperäinen havainto on johtanut siihen, että ymmärtää myös toisen ihmisen mieltä paremmin.

    Uskon, että iso osa sitä, että me emme mieluusti kerro mielen haasteista suoraan liittyy siihen, että se helposti johtaa ihmisen leimaamiseen. Hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti. Että ihminen tulee määritellyksi vain sen perusteella. Mutta eikö tämä johdu juuri siitä, että emme puhu näistä avoimesti? Tekemällä mielestä keskustelun arkiseksi, mahdollistamme meille kaikille monipuolisemman ihmisenä olemisen. Näin ajattelen. Vain omassa ajattelussa rajallinen ja omaa ajattelua kehittämätön ihminen voi päätyä sellaiseen lopputulokseen, että terapiassa käyminen olisi kielteinen asia. Toivon sydämestäni, että sellainen ihminen ei pääse esimies- tai muihin sellaisiin tehtäviin, jossa vastaa muiden ihmisten asioista.

    Jotain tällaista voisi olla potilaskertomuksessani, joka olisi litteroitu. Voi olla jotain muutakin. Vakavan masennuksen ja siitä selviämisen (koputan puuta) jälkeen olen tajunnut, että mielen huoltaminen säännöllisesti on vähän kuin tarkastuskäynti hammaslääkärillä vuosittain. Estää pahempia vaurioita. Elämän haasteellisissa tilanteissa, kuten vaikkapa äitiys, avioero tai parisuhteen haasteet, kannattaa hakea apua mieluummin aikaisin kuin syöksyä pahaan tilanteeseen. Tiedostan, että olen ollut todella onnekas, että olen apua saanut ja siihen on ollut taloudelliset mahdollisuudet. Kaikilla ei ole.

    Ei ole kiva avata tässä(kään) omia ongelmia kaikkien nähtäville. Teen sen kuitenkin siinä toivossa, että se jollain lailla auttaa niitä ihmisiä, joilta olen mm. saanut yksityisviestejä ja joita pelottaa. Pelottaa se, että omat haasteet ja mielen sutut, pahatkin ongelmat, ovat jotenkin sillä lailla ainutlaatuisia, ettei kellään muulla ole samanlaista. Ei ehkä samanlaista olekaan sillä mieli on mahtavan monimuotoinen kokonaisuus. Mutta samankaltaisia haasteita on.

    Olen myös tajunnut, että en ole kertonut kovin monelle, että olen käynyt terapiassa. En ole hävennyt asiaa, mutta ei ilmapiiri ole myöskään ollut ihan luonteva sen kertomiseen. Palaverin voi helposti päättää lauseella: mun pitää nyt lopettaa koska mulla on hammaslääkäri. Mutta terapia? Ehkä nyt on aika muuttaa tämä. Terapia on fiksu tapa huoltaa mieltä. Sen voi sanoa ääneen. Leimautumatta. Terapiahan on aika arkista keskustelua, mielen avaamista turvallisessa paikassa, ihmiselle, joka ulkopuolisena näkee jotain mitä itse ehkä ei havaitse. Olen omille terapeuteilleni matkan varrella valtavan kiitollinen.

    Onko tästä sitten mitään apua tai vertaishyötyä kenellekään? Yksi julkimo taas valittaa? En aidosti tiedä. Ei varmasti kaikille. Sekin on muistettava, kun puhutaan vertaishyödystä, että kokemusten ollessa erilaisia, joku voi saada jostain vertaishyötyä mistä itse ei saa. Ehkä sekin jo riittää. Että joku.

    Aion jatkaa edelleen terapiassa käyntiä silloin kun sitä tarvitsen. En usko sellaiseen positiiviseen ajatteluun, jossa kielteisiä asioita piilotetaan vintille ja itseään ei uskalleta katsoa peiliin. Työterveyspsykologi ja psykoterapeutti Annamari Heikkilä sanoi taannoin hienosti Helsingin Sanomien haastattelussa, että jos ohitamme kielteiset tunteet niitä käsittelemättä, menetämme paljon informaatiota itsestämme.

    Terapiassa siis tavataan.

    X

    Terveisiä terapiasta
    Katleena Kortesuo, 44

    Lokakuu 2018. Toinen lapsistamme kattoi ruokapöytää. Häneltä lipesi lautanen kädestä, ja se meni sirpaleiksi maahan. Minä voivottelin pettyneenä: ”Voi kulta, sun pitäisi olla varovaisempi.”

    Minä syyllistin, ja lapsi itki.

    Pian huomasin, etten enää saa unta. Työasiat ja muut velvoitteet pyörivät päässä joka ilta, ja uni tuli silmään vasta kolmelta tai neljältä aamuyöllä. Jos satuin nukahtamaan jo alkuillasta, heräsin aamuyöllä siihen tunteeseen, että olen unohtanut hoitaa jotain tärkeää.

    Unettomuus ei ollut mikään ihme. Takana oli rankka vuosi. Yritykseni liikevaihto oli kasvanut kymmeniä prosentteja, ja olin ottanut vastuullisia luottamuspestejä hieman liikaakin. Stressin määrä oli kasvanut turhan suureksi yhdelle ihmiselle. En ollut kovin kiva äiti enkä puoliso.

    Tiesin, että kärttyisyyteen, unettomuuteen ja yölliseen heräilyyn on saatava stoppi. Jos yrittäisin sinnitellä univajeen kanssa, lopputuloksena olisi burn-out tai masennus. Niinpä soitin Vastaamoon ja sain sieltä ajan psykoterapeutille.

    Olen nyt käynyt puhumassa psykoterapeutin nojatuolissa kahden vuoden ajan; ensin Vastaamolla ja sitten toisen talon ammattilaisella. Nykyinen terapeuttini Maria Laine on ollut korvaamaton tuki tielläni stressistä selkeyteen.

    Psykoterapeutin hyödyt ovat mittaamattomat. Olen oppinut kieltäytymään silloin, kun kalenteri ei anna myöten. Olen oppinut priorisoimaan tärkeitä asioita ja luopumaan vähemmän tärkeistä. Olen oppinut jopa tunteiden johtamista. Minusta on tullut rennompi ja resilientimpi.

    Lokakuussa 2020 toinen lapsistamme kattoi ruokapöytää. Viinilasi lipesi, putosi lattialle, ja sen jalka katkesi. Kysyin, tuliko haavaa. Ei tullut. Nostimme viinilasin jäänteet lattialta. Lasin maljaosa oli yhä ehjä. Nimesimme lasin pakkokännilasiksi. Se nimittäin on pakko juoda kerralla tyhjäksi, koska sitä ei voi täytenä laskea käsistään.

    Minä pelleilin, ja lapsi nauroi.

    X

    Terveisiä terapiasta
    Sampo Kaulanen, 41 ja Michele “Minttu” Murphey-Kaulanen, 40

    Sampo:

    Vuonna 2018 minulla oli vakava masennusvaihe. Kuten niin monta kertaa ennenkin, yritin helpottaa sitä alkoholilla ja unilääkkeillä. Yhtenä päivänä tilanne kuitenkin lähti käsistä: tajunta hävisi. Ikään kuin joku toinen olisi ottanut minussa vallan ja alkoi sekoilla. Lapset ja Minttu olivat kotona, Minttu soitti apua, ja minut vietiin sairaalaan poliisisaattueessa. Jälkikäteen oli karmeaa huomata, että tapa, jolla olin toiminut jo vuosikymmeniä, ei avioliitossa ja perhe-elämässä toiminut.

    Ensimmäisen kerran olin tilanteessa, jossa oli pakko löytää apua. Miten saisin tilanteen poikki?

    Olin kärsinyt rauhattomuudesta, ujoudesta, univaikeuksista ja mielialan heittelystä koko ikäni. Toimin impulssieni varassa ja tuntui, että elämä oli oikeastaan pelkkää kärsimystä. Koulunkäynti oli hankalaa, ja armeijastakin minut vapautettiin, kun ajoin päissäni moottorikelkalla. Aineet, napit ja viinat olivat aina olleet ainoa apu saada unta tai rauhattoman ajatuksenjuoksuni katkaistua edes hetkeksi. Minulla oli vakava opiaattiriippuvuus, koska opiaateilla sain vintin pimeäksi ja rauhan edes hetkeksi. Olin ajoittain yrittänyt etsiä apua myös ulkopuolelta, käynyt AA-kerhossa ja jopa helluntailaisten rukousilloissa. Mutta niistä ei ollut apua. Luulin, että kaikki kortit oli käytetty.

    Kun pääsin sekoamiseni jälkeen sairaalasta kotiin, otin yhteyttä Vastaamoon. Sanoin, että tarvitsen apua psykoterapeutilta. Pääsimme vastaanotolle nopeasti yhdessä.

    Ryhdyimme käymään taustaani läpi ala-asteelta lähtien tähän päivään. Luotaus oli syvällinen: myös perheenjäsenet haastateltiin. Kun minun tilanteeni pisteytettiin, sain diagnoosiksi ADHD:n ja siihen lääkityksen. Saatoin alkaa työstää, mitä minun päässäni liikkui. Sillä ja lääkehoidolla oli suuri merkitys. Kierrokset alkoivat tasaantua ja itseni kehittäminen pääsi alkuun.

    Oli hurjaa huomata, että ihminen kykenee vaikuttamaan siihen, miten toimii. Että minä en olekaan sama kuin ajatukseni. Minun ei tarvitse toimia niin kuin ajatukseni ehdottavat. Se on ollut vapauttavaa.

    Oli myös tärkeää tajuta, mikä stimuloi oireyhtymääni. En enää aloita päivääni lukemalla uutisia, koska en halua päästää itseäni ylikierroksille. Itse asiassa en ole lukenut uutisia moneen kuukauteen. Kun luovuin ruutuajasta, oireeni vähenivät. Olen oppinut taitavaksi itseni kuuntelijaksi. Enää en tarvitse edes lääkkeitä.

    Terapian ansiosta kiinnostuin muutenkin itseni kehittämisestä ja hoitamisesta ja aloitin kylmäharjoittelut eli päivittäiset kylmät suihkut, voimakkaat hengitysharjoitukset ja meditaation. Sosiaalinen elämä ei minua oikein enää kiinnosta, minusta on tullut erakko. Viime kesänä kävelin 300–400 kilometriä metsässä. En oikein kaipaa enää muuta.

    Terapia ei parantanut minua vaan sysäsi minut kehittämään itseäni. Kun olen puhunut tästä julkisesti, olen alkanut saada paljon kirjeitä ihmisiltä, jotka kärsivät samoista ongelmista. Niin paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla hakea apua! Tapio-pullo huiviin ja ilta hoidettu? Aivan kuten minäkin ennen.

    Olen tietoinen myös siitä, että meidän perheessämme on ollut muillakin mielenterveysongelmia. Isäni teki itsemurhan neljä vuotta sitten. Haluan katkaista kierteen. Mintun korvaan kuulosti alkuun hölmöltä se, mikä minulle on totta: parasta mitä minulle on tapahtunut on se, kun minut vietiin sairaalaan. Ei ollut enää mahdollisuutta paeta eikä selittää asioita. Yksin en olisi saanut muutosta tehtyä.

    En olisi uskonut, että ihminen voi muuttaa itseään niin paljon.

    Minttu:

    Olin käynyt terapiassa jo ennen kuin tapasin Sampon. Käsittelin omia lapsuuden asioitani ja läheisriippuvaisuuttani. Minusta tuntui, että jokin oli “vialla” ja toimin kaikissa tilanteissa samalla, itseäni stressaavalla tavalla. Halusin löytää oman ääneni, mutta työkalut puuttuivat. Vuosia aiemmin olin ollut parisuhteissa, joissa päihteet olivat ongelma, ja minä olin antanut niiden jatkua. Päihdeongelmaan törmäsin myös silloin, kun tutustuin Sampoon. Kierre oli katkaistava.

    Kun pääsimme Vastaamon terapiaan akuutissa kriisitilanteessa, terapeutti kysyi, olenko miettinyt eroa. Emme olleet koskaan Sampon kanssa uhkailleet toisiamme erolla, mutta siinä tilanteessa sanoin totuuden ja vastasin: Kyllä.

    En unohda Sampon ilmettä. Hän oli niin tottunut siihen, että voisi käyttäytyä niin kuin käyttäytyi, mutta kun hän kuuli ääneen sanottuna, että häntä uhkasi perheen menetys, hän heräsi.

    Minä tarvitsin terapeutin apua siihen, että opin erottamaan, toiminko tietyllä tavalla siksi, että itse haluan vai toiminko muiden toiveiden mukaan. Päätin jäädä suhteeseen, koska Sampo halusi tehdä muutoksen ja kehittää itseään.

    Olemme puhuneet diagnoosista, terapiasta ja itsensä kehittämisestä julkisesti, sillä me uskomme, että mieltä voi huoltaa samalla tavalla kuin kehoa.

    Olemme olleet aina kovia puhumaan, mutta kun Sampo alkoi pari vuotta sitten työstää elämäänsä, aloimme puhua keskenämme itsensä kehittämisestä ja henkisyydestä.

    Meidän ei tarvinnutkaan lähteä eri teille, mutta nykyään kykenemme jo sanomaan, että sellainenkaan tilanne ei olisi maailmanloppu. Oma minuus on vahvistunut. Koska olemme molemmat kehittäneet itseämme, meidän parisuhteemme on muuttunut syvällisemmäksi ja paremmaksi.

    Viime vuosien aikana meidän parisuhteessamme henkinen kasvu ja tiettyjen arvopohjaisten asioiden arvostus on noussut suuresti. Toinen kehittyy, toinen taantuu, toinen tuuppaa… Etenemme sykleissä.

    Sampo on nykyään erakompi kuin minä, minulla on häntä enemmän sosiaalisia tarpeita.

    Olen myös tullut herkäksi omalle intuitiolleni ja antennini toksisuudelle on herkkä. Voi olla, että minusta on tullut myös ylianalyyttinen.

    Mutta nykyään tiedän, että jos en kykene ratkaisemaan jotakin ongelmaa, ammatti-ihmisen kanssa se kyllä onnistuu.

    X

    Terveisiä terapiasta
    Satu Pihlaja

    Asiakas kertoo psykoterapiahaastattelussa vaikeasta kokemuksestaan, josta ei ole koskaan kertonut kenellekään. Hetki on pysäyttävä ja aiheuttaa varmasti rutinoituneimmassakin ammattilaisessa valtavan tunnereaktion täynnä myötäelämistä, kunnioitusta, kiitollisuutta ja ylpeyttä toisen puolesta tämän rohkeudesta viimein ottaa puheeksi kauan vaiettu asia.

    Se luottamus, mitä psykoterapeutti saa päivittäin osakseen on jotakin, mitä on vaikea kuvailla. Aivan kuin minulla olisi jokin kummallinen etuoikeus saada olla ison arvostuksen ja kunnioituksen kohteena vain koska kuuntelen ja olen läsnä.

    Läsnäolon voima

    Muilla aloilla työskentelevät ihmiset kysyvät joskus, eikö ole raskasta kuunnella negatiivisia asioita kaiken aikaa? Ulkoapäin saattaa vaikuttaa kuormittavalta kuulla jatkuvasti toisten huolia. Siitä psykoterapiassa ei kuitenkaan pelkästään ole kysymys. Tietysti psykoterapiaan tullaan yleensä silloin, kun omat huolet ovat käyneet liian raskaiksi kannatella yksin.

    Vaikeiden asioiden jakaminen ja yhdessä kannattelu on kuitenkin ensisijaisesti arvokasta, luovaa ja läsnä olevaa työtä. Mieleeni jäi erään kollegan Firstbeat-mittaus, jossa hän totesi käyrien olevan vihreällä psykoterapiavastaanoton aikana. Keskittynyt eläytyminen toisen tilanteeseen voi olla keholle palauttavaakin. Intensiivistä se kuitenkin on ja edellyttää hyvää tasapainoa itsensä kanssa.

    Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen

    Psykoterapia tarjoaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena, kaikkine haasteineen ja virheineen. On upeaa nähdä, kun ihminen piilottelun sijaan alkaakin olla rohkeammin oma itsensä ja näyttää niitä salattuja puoliaan myös muille ihmisille elämässään. Tarvitaan vain luottamuksellinen ympäristö, jossa hankaluudet kohdataan empatialla, eikä epäonnistumisia tuomita.

    Rohkeutta se kuitenkin vaatii. Jokainen psykoterapiassa kävijä joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla, hyvässä ja pahassa. Uudenlainen, hyväksyvämpi suhde itseen ei synny itsestään, vaan usein tuskallisten peiliin katsomisen hetkien jälkeen. Sitä tuskallisuutta kannattelemaan tarvitaan ensin sellainen toinen, jonka suhtautumiseen voi luottaa.

    Luottamus

    Psykoterapiassa luottamuksellisina kerrotut asiat eivät kuulu kenellekään. Ihmisen täytyy saada itse valita, milloin on valmis kertomaan asioistaan elämänsä ihmisille. Täytyy myös saada valita olla kertomatta niistä. Vain luottamuksellisuus mahdollistaa sen, että psykoterapia on mahdollista.

    Tavallisesti luottamus pitää ansaita. Psykoterapeutti saa sen ilman mitään muita ansioita, kun ammattinsa. Tämä ei ainakaan minun mielessäni koskaan muutu arkiseksi itsestäänselvyydeksi.