Ennen Vastaamoon tutustumista olin saanut kosketuspintaa aihepiiriin pariterapiassa, jonka arvoa en kuitenkaan osannut silloin nähdä. En siihen aikaan osannut ottaa apua vastaan saati sitä pyytää, vaan tunsin olevani parhaimmillani yksin ja riippumattomana. Se varmasti oli ainakin osasyynä eroon.

En pariterapian päättymisen jälkeen hakeutunut heti takaisin terapiaan, koska en ollut kokenut sitä alun perinkään tarpeelliseksi. Mielestäni minulla oli kaikki tarvittavat työkalut elämästä voittajana selviämiseen. Äärimmäinen kunnianhimo ja kilpailuhenkisyys sekä itseä säälimätön tapa mennä kohti tavoitteita eivät sinänsä ole huonoja piirteitä. Kuitenkin yhdistettynä kahteen oikeasti ongelmalliseen ajattelutapaan ne saivat aikaan melko huonon yhdistelmän.

1. Teflon-mieli – Asioiden näennäinen paketointi ja syrjään siirtäminen oli tapani käsitellä hankalia asioita. Niistä keskusteleminen oli turhaa, koska kaiken pystyi ratkomaan ajattelemalla. Osa asioista toki ratkesi, mutta iso osa haudattiin toivoen, ettei niihin koskaan palattaisi.
2. Riippumattomuus – Olin täysin vakuuttunut, että minun on paras olla mahdollisimman sitoutumaton ja vapaa ajattelua tai liikkumista rajoittavista sitoumuksista. Tavoitteenani oli se, että voisin joka aamu tehdä valinnat kaikista tärkeistä kysymyksistä. Tämä tarkoitti myös sitä, että en halunnut kenenkään olevan riippuvainen myöskään minusta.

Muistan hyvin kuinka ylpeänä kerroin ajattelutapani nerokkuudesta pariterapeutille, joka harmillisesti oli ammattilainen eikä voinut läimäyttää poskelle ja huutaa: “VITUN IDIOOTTI”, vaan kuunteli rauhallisesti ja teki pari muistiinpanoa. Olisi kyllä kiva tietää, mitä hän silloin kirjasi ylös.

Tällä mallilla kuitenkin mentiin eteenpäin ja kiistämättä ulkoisilla mittareilla mitattuna varsin kiitettävästi. Asiaa tarkemmin tarkasteltuna tilanne oli kuitenkin se, että käytin valtaosaa ihmissuhteista välineinä päästäkseni tavoitteisiini, enkä koskaan käsitellyt mitään hankalaa asiaa mielessäni loppuun.

Ajattelutapani kuormitti mieltäni etenkin hankalina aikoina tavalla, joka ajoi minut säännöllisesti uupumiseen ja vastuuttomaan häiriökäyttäytymiseen. Eteenpäin kuitenkin sitkutettiin, kunnes asioita alkoi kasaantumaan tavalla, joka luhistutti ajattelusysteemini.

Kipuilu kuljetti mielen uupumuksesta apaattisuuden kautta haluun irtautua täysin reaalimaailmasta ennen kuin havahdus lopulta tuli. Havahdus vaati uuden työroolin, eron, Pafoksen seminaarin ja uuden suhteen. Kuten pitkään kytevät tulivuoret, oli tähänkin jysäykseen latautunut aikalailla tavaraa vuosien varrelta.

Vaikka havahdus oli tuskainen, ei sen jälkeen jäänyt itselle enää epäselväksi, etteikö ajatteluni olisi pahasti rikki. Eikä myöskään siitä, että se ei ajattelemalla siitä paranisi vaan ajatuksia pitäisi jakaa jonkun kanssa. Oli aika päästää joku pureutumaan vuosien saatossa paksuksi kovettuneen suojakuoren sisälle.

Oli opeteltava puhumaan ensimmäistä kertaa elämässä oikeasti tärkeistä asioista, kuten siitä, miltä tuntuu. Vielä hankalampaa oli se, että piti näyttää miltä tuntuu, mikä tarkoitti pitkälti itkemistä, koska tuntui pahalta. Olin itkenyt viimeisen 20 vuoden aikana varmaan muutaman kerran. Varmuudella muistin ainoastaan äidin kuoleman aiheuttaman itkun, josta ei ollut kovin pitkää aikaa. Ensimmäiset itkut tuntuivat todella oudoilta. Lisäksi en alkuun päästyäni pystynyt lopettamaan. Se oli alkuun epämiellyttävää, mutta lopulta siihen tottui yllättävän nopeasti. Kuten myös siihen, että aina kun aiheesta puhui, alkoi itkettää. Itketti myös lasten satujen sekä leffojen onnelliset loppukohtaukset ja jos totta puhutaan, ne itkettää edelleen.

Ensimmäiset kerrat tunteista puhuminen tuntui salpaavan hengen eivätkä sanat tahtoneet millään löytyä. Hankaluuksista huolimatta ja jatkuvan itkemisen ansiosta pääsin kuitenkin alkuun. Kiitos siitä kuuluu kahdelle minua ansiokkaasti toimintaan kannustaneelle taholle. Sain huimasti vetoapua myös tuoreesta suhteesta, jossa ei enää voinut paeta tuttuihin “ihan ok” ja “ei mikään” -vastauksiin, vaan asioista joutui keskustelemaan. Ei auttanut, vaikka olisi ollut tuntikaupalla hiljaa, kun toinen vaan odotti ymmärtäväisenä vierellä kunnes olisin valmis puhumaan.

Lisäksi tyttäreni oli siinä iässä, että hänen kanssaan oli erityisen hyvä opetella sanoittamaan tunteita. Toimimme vuoronperään opettajan roolissa ja välillä sain apua häneltä, välillä pystyin auttamaan häntä. Välillä olimme molemmat hukassa.

Olin jo aikoja sitten oppinut, että ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee toista. Ihminen on epätäydellinen, mutta kaipaa tulla hyväksytyksi itsenään. Hyväksymisestä syntyy turvallisuuden tunne ja luottamus, joka on kaikki kaikessa tasapainoisessa elämässä. Näin siis kaikkien muiden osalta. Itsehän olin kuvitellut olevan säännön vahvistava raikas poikkeus. Vaan enpä sitten ollutkaan.

Pääsin kotikonstein eteenpäin sen verran, että ymmärsin olevan aika hakeutua psykoterapiaan. Olin päässyt pisteeseen, jossa olin onnistunut määrittelemään ammattilaisen kanssa työstettävän kysymyksen. Se kuului: Miten musta tuli tällainen?

Aikaisempi terapeutti oli jäänyt erossa exälle, joten piti etsiä uusi. Työkaverini vinkkasi Vastaamosta ja auttoi myös sopivan terapeutin valinnassa, jonka jälkeen tein varauksen ensimmäiselle tapaamiselle. En tykkää soitella, joten arvostin suuresti täysin sähköistä ajanvarauspalvelua.

Ensimmäisessä tapaamisessa kerroin alkuun tekemäni havainnot ja läpikäymäni prosessin vaiheet. Kuvailin myös tavoitteen eli sen, että nyt pitäisi selvittää miksi ajatteluni oli kasvanut vinoon. Sain kiitosta taustoituksen kattavuudesta ja selkeästä toimeksiannosta. Olin tuossa vaiheessa jo päässyt jo jonkinlaiseen vauhtiin ajattelun ajattelussa, joten ajattelin selkeän fokuksen auttavan eteenpäin pääsyssä.

Sinänsä ensimmäisen session sisältö ei tuottanut suuria yllätyksiä. Rupattelu oli yllättävän vaivatonta alun jälkeen huomion keskittyessä taustoitukseen ja ennen kaikkea lapsuuden kokemuksiin. Olin suurin piirtein samoihin kysymyksiin jo törmännyt pariterapiassa, mutta siellä tosin jättänyt syvemmän pureutumisen aihepiireihin täysin tekemättä.

Session lopuksi sain kotitehtäväksi käydä läpi kaikki mahdolliset lapsuuden valokuvat. Se oli kiinnostava ja selkeä toimeksianto, johon tartuin välittömästi. Varasin reilusti aikaa ja huristelin isäni luo valokuvia penkomaan. Niitä löytyi satoja ja satoja. Kävin niitä läpi ja kyselin aika ajoin isältäni lisää kuvista. Isäni yllättyi täysin kysymyksestäni, jolla tiedustelin millainen olin lapsena. Visiitti oli tunteikas ja otin mukaan toista sataa valokuvaa, joita olen myöhemminkin selaillut. Kotia kohti ajellessa sain oivalluksen. Olin juuri puhunut isäni kanssa ensimmäistä kertaa. Puhunut siitä, miltä tuntuu.

Varasin seuraavan session. Kävin läpi havaintoni ja huomasin olevani ylpeä löydöksestäni. Terapeutti päästi ilmoille kysymyksen, joka osoittautui yllättävän isoksi. Hän kysyi miltä se tuntui? Varmistin kysymällä, että miltä siis tuntui oivaltaa, että tunteista puhumisen kulttuuri ei ollut varsinaisesti kukoistanut meidän perheessä. Kun sain myöntävän vastauksen, kerroin, että se tuntui loistavalta. Terapeutti kysyi, miksi se tuntui loistavalta aivan kuin se ei olisi ollut jo kaikille läsnäolijoille selvää. Vastasin, että se tuntui loistavalta siksi, että se antoi ratkaisun avaimia alkuperäiseen kysymykseeni.

Asioita pitää harjoitella, jotta niitä voi oppia. Mielen malleja luodaan pääosin lapsena ja nyt tuntui vahvasti, että tunteiden sanoittaminen ja niistä puhuminen ovat omassa lapsuudessani loistaneet poissaolollaan. Sinänsä uskon, että meidän perhe ei ollut mitenkään poikkeava. Päinvastoin se oli kokolailla normaali suomalainen perhe. Perhe, joka antoi kaiken kaikkiaan minulle oivat lähtökohdat elämään.

Keskustelimme perheestä ja sun muusta loppuajan. Olin esittänyt aiemmin kysymyksen, että miksi välillä tuntuu niin merkityksettömältä, vaikka tavallaan tekee tosi merkityksellisiä juttuja. Palasimme aiheeseen, kun sessio läheni loppuaan. Sain toisen tehtävän. Pitää selvittää, mitkä asiat ovat minulle arvokkaita? Mitä pidän tärkeänä ja minkä eteen olen valmis antamaan kaikkeni.

Lähdin työstämään arvokarttaa. Minulla oli parin vuoden takaa tulos motivaatiokartoituksesta, jota vilkaisin ensimmäisenä. Mm. työ, itsenäisyys, askeettisuus, urheilu ja itsensä ylittäminen olivat ylipainossa ja perhe, ihmissuhteet sekä toisten hyväksynnän tarve alipainossa. Ei sinänsä kovin yllättävää. Aloin rustailemaan ylös eri asioita, joista koin saavani mielihyvää ja toisaalta asioita, joihin käytin vapaa-aikaani.

Tässä harjoituksessa alkoi tapahtua, kun äkkäsin tarkastella tekemiäni valintoja kahdesta eri perspektiivistä: yhtäältä siitä, mikä on minulle itselle tärkeää ja toisaalta siitä, minkä oletan olevan muille tärkeää. Huomasin nopeasti, että listaa dominoi asiat, joiden otaksuin olevan muille tärkeitä. Erityisesti korostuivat asiat, joista tiesin minua ihailtavan sekä asioista, joilla olin onnistunut hämmästyttämään muita ihmisiä positiivisesti.

Uusi oivallus alkoi kehkeytyä. Jos kerran tavoittelen lähes ainoastaan asioita, joiden oletan olevan muille tärkeitä, mitä se tarkoittaa? Toki sitä, että en elä sellaista elämää kuin olisi syytä, mutta mitä muuta. En löytänyt kuin yhden oikean syyn. Minun täytyi olla epävarma kelpaanko muille ihan sellaisena kuin olen.

Tätä joutui hetken sulattelemaan. Jos valokuvien myötä oli saavutettu jo kelpo oivallus, niin tämä se vasta jymypaukku olisi. Epävarmuus ja pelko siitä, kelpaako muille, eivät varsinaisesti olleet juolahtaneet mieleeni mahdollisena ratkaisuna. Mieli se on melkoinen veijari rakentaessaan suojaamistaktiikoitaan. Vai mitä sanotte siitä, että suojatakseen minua hylätyksi tulemisen pelolta, oli mieli viritellyt vahvaan riippumattomuuteen perustuvan suunnitelman. Riippumaton ihminen, joka ei rakenna sitoutumissuhteita, joista ei voisi päästää irti milloin tahansa, välttyy myös uhalta tulla hylätyksi.

Nerokasta. Mutta samaan aikaan todella perseestä. Lähdin työstämään asiaa ja taannoisen valokuvien pöyhimissession avittamana sain palautettua mieleeni aika liudan kokemuksia lapsuudestani ja nuoruudestani, jotka antoivat selityksen asialle. Olin pienenä herkkä poika. Todella herkkä. Näyttää siltä, että herkälle, mutta vahvasti näyttämishaluiselle pojalle kasvoi vuosien kuluessa parempien mekanismien puutteessa haarniska, joka antoi suojaa epäonnistumisia vastaan. Tämä haarniska mahdollisista pojalta monenlaisia urotekoja ja itsensä ylittämisiä. Harmi vaan, että haarniska eristi sisäänsä myös herkän, tuntevan pojan ja esti häntä luomasta isosti merkityksellisiä ihmissuhteita. Eikä minkään uroteon arvo vedä vertoja sille.

Nämä oivallukset ja niiden jatkotyöstö veivät jonkun tovin valtaosan ajattelustani. Huomaan, että on hankala saada kuvattua tähän sitä oivallusten sarjaa, joka tässä tapahtui. Jotenkin näiden kahden, sinänsä yksinkertaisen asian ymmärtäminen avasi aivan uudenlaisen filtterin, jonka läpi katsoa maailmaa. En ollutkaan enää erilainen. En ollut enää superhyper-urotekokone. Olin ihminen. Ja se ei haitannut yhtään. Päinvastoin.

Olin jutellut terapeutilleni, että tulen jatkamaan istuntoja. Jotenkin kuitenkin tunsin, että tämä riitti tältä erää. Nyt olisi aika viedä löydökset käytäntöön ja sitä työnsarkaa riittää edelleen.

Sen pituinen se. The end.

(Yläasteen äidinkielenopettajaa kunnioittaen. Hän lupasi reputtaa kaikki ne aineet, joissa luki lopussa “sen pituinen se” tai “the end”. Ja pitihän se päästä testaamaan.)

Tahdon vielä nostaa muutaman seikan epäselvyyksien välttämiseksi. Hetkittäisistä oikeasti hankalista jaksoista huolimatta on selvää, että olen selkeästi hyväosainen terapiassa kävijä. Minulla on ollut lapsena turvallista ja olen päässyt läpi elämäni ilman mitään pahempia traumoja. Pidän lopulta pienenä hutina tunnetaitojen vajavaisuuden, vaikka se omalta osalta ajoikin vilkkaan mielen pahasti sykkyrälle.

Jo ylipäätään se, että minun on ollut mahdollista käyttää haluamani palveluita, on etuoikeus. Lisäksi olen saanut älyttömän paljon tukea läheisiltäni. Siis niiltä muutamilta oikeasti läheisiltä ihmisiltä, joille aloin yllättäen puhua tuntemuksistani. Ja jotka, ehkä vähemmän yllättäen, alkoivat kuunnella ja tukivat mua. Olen tukiverkostani äärimmäisen kiitollinen.

En kuitenkaan sano, että matka olisi ollut helppo. Jokainen arvioi omaa tilannettaan omasta perspektiivistään ja lopulta millään muulla ei ole väliä. Olen tätä kirjoittaessa erittäin ylpeä itsestäni ja tunnen ylittäneeni itseni ainutlaatuisella tavalla. Tästä on hyvä jatkaa kohti parempaa huomista.

Usein mielen potilaskertomus alkaa jo ennen syntymää. Perimässä. Oman lisänsä siihen tuo lapsuuden kokemukset. Isäni teki itsemurhan ollessani 7-vuotias. Mieleltään terve ihminen ei tee itsemurhaa. Olisipa saanut apua terapiasta. Kuulemani mukaan isä oli käynyt terapiassa, mutta todennut ensimmäisen käynnin jälkeen osaavansa itse analysoida itseään älykkäämmin kuin terapeutti. Olisipa tajunnut terapian arvon. Itsensä analysointi on lapsellisen helppoa. Mutta mitä sitten? Terapeutin kanssa keskustelun tarkoitus on luoda sen analyysin pohjalta työkaluja, jotta voi elää parempaa elämää. Sellaista, jossa on merkitystä. Jota ei tarvitse itse päättää. Vain 32-vuotiaana. Älykkyyttä on hakea apua.

Olisipa silloin, 70-luvulla, terapiassa käyminen ja terapia ollut arjessa läsnä olevaa ja mielenhuolto normaali osa elämää. Olen kovasti kaivannut niitä vuosikymmeniä, jolloin elämässä olisi ollut myös isä. Vaikka tämä oli aika kaukana täydellisyydestä. Alkoholisti-isän lapselle kehittyy usein varsin herkät vaistot aistia tunnelmaa. Joskus yliherkät. Vaaroja näkee kaikkialla. Väkivallan uhka on tosi ja terävöittää entisestään. Sellainen jää helposti päälle. Traumoistakin puhutaan. Itse ei ehkä huomaa, että mieli kaipaisi jo siinä vaiheessa oikaisuhoitoa. Sen huomaa vasta myöhemmin.

Kun ihminen saa diagnoosin ”vakava masennus”, tulee tarve selvittää, että mitä se oikein on. Itselleni tämä tapahtui kolmekymppisenä. Luin kaiken minkä käsiini sain. Keskustelua masennuksesta ei oikein kukaan käynyt. Ei siitä puhuttu. Lääkeresepti käteen. Kehotus terapiaan. Mutta minkälaiseen ja mistä niitä löytää? Terapia oli parikymmentä vuotta sitten vähän kuin entisajan Alko. Vähän häveten sisään (yleensä jonkun ihan vieraan ihmisen kotivastaanotolle) ja piti tietää etukäteen mitä haluaa tai tarvitsee. Se ei ole kovin helppoa. Tilassa, jossa tuskin jaksaa nousta sängystä (ja usein ei pystynyt), pitää vielä hakea kiven takaa apua. Kuten moni muu, minäkin etsin silloin käsiini Pekka Saurin. Olisipa pekkoja maailmassa enemmän. Sitä kautta löysin (pitkän ja mutkaisen) tien oman mieleni ystäväksi.

Filosofian perusajatus lähtee siitä, että parempi ajattelu tuottaa parempaa elämää. Parhaimmillaan terapia on juuri sitä. Oman sisäisen ajattelun kehittämistä, jotta se generoi parempaa elämää. Ihmisen sisäinen ajattelu ja puhe voi jumiutua pahoille kierteille – syystä tai toisesta – ja tätä ajattelua parantamaan voi tarvita apua. Joskus sitä tarvitsee tilanteessa, jossa mieli on jo sairastunut, joskus tilanteessa, jossa estetään mielen sairastumista, huolletaan sitä. Toivoisin, että terapian tarpeen ja käyttötarkoituksen perusteella ei leimattaisi jotain ”elitistiseksi” ja jotain muuksi. Avun tarve on avun tarvetta. Eikä meistä kukaan oikeasti tiedä minkä kanssa toinen mielessään kamppailee.

Vakava masennus ja itsetuho. Psykiatri, joka sanoo, että jos et muuten, niin yritä elää tyttären takia. Ettei tällä olisi samaa kohtaloa kuin itsellä. Onnistun. Siitä kiitos monelle ammattilaiselle, lääketeollisuudelle ja kärsivällisille ja rakastaville läheisille. Herkkä mieli voi tarvita apua monessa sellaisessa paikassa, jossa joku muu selviää ilman. Siitä olen kokenut häpeää. Kunnes tajusin, että joku reagoi mielellä, joku vatsalla, joku ryyppää, joku urheilee pakonomaisesti, joku jotain muuta. Kaikilla on omia tapoja selviytyä vaikeista tilanteista, terapia on niistä yksi terveimmistä.

Mieli ei ole koskaan valmis. Kun saa diagnoosin, jossa ihan todistetusti mieli on sairas, alkaa ensin helposti sota omaa mieltä vastaan. Mieltä ja sairautta kun on vaikea erottaa keskenään. Vasta ulkopuolisen ammattilaisen kanssa käydyt keskustelut opettivat pikkuhiljaa pitämään omasta mielestä, ystävystymään sen kanssa. Muu olisikin todella raskasta. Jopa mahdotonta. Olisipa isä käynyt terapiassa.

Kun ensimmäisen kerran kerroin työtoverille masennuksesta tämä ei uskonut sitä. ”Jos sä, maailman iloisimman oloinen ihminen, olet masentunut, niin en enää ymmärrä mistään mitään” hän totesi. Meillä on vinoutunut käsitys siitä, että ihminen on joko-tai. Mieleltään terve tai sairas. Tosiasiassa suurin osa meistä on jotain siltä väliltä. Mieli on valtavan monimutkainen kokonaisuus, jossa on vintti täynnä tulevaa ja kellari täynnä mennyttä, jota se omalla kapasiteetillaan käsittelee niin hyvin kuin voi. Vilkas ja monimutkainen mieli, pää, jota joku läheinen joskus kuvasi sanalla mehiläispesä. Taipumus alakuloon, ahdistukseen ja masennukseen aina elämän merkityksen kadottamiseen asti. Mutta myös värikäs mielikuvitus, nopeasti asioita ratkovat aivot, herkkä, vilkas ja nopeasti innostuva mieli. Samalla asialla on aina kaksi puolta innostuksesta voi syntyä uupumus, uupumuksesta masennus. Kun aivot ratkaisumoodissa etsivät virheitä ja ratkovat niitä, se sama ominaisuus pahimmillaan aiheuttaa ahdistusta ja systeemin romahduksen.

Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten kutsunut minua herkäksi, olisin vetänyt turpaan. Koin sen jonkinlaisena heikkoutena. Sittemmin olen tajunnut, että sama mieli voi olla yhtä aikaa herkkä ja toisaalta vahva kannattelemaan kokonaista yritystoimintaa, hankalia elämäntilanteita ja läheisiä ja kollegoja. Samanaikaisesti pelokas ja toisaalta erinomainen strateginen työkalu, joka ymmärtää useat skenaariot yhtä aikaa.

Se sama mieli, joka tuottaa haasteita, on myös valtavan myönteinen voimavara. Ratkaisukeskeinen mieli, joka pystyy yhtä aikaa monella tasolla herkästi nopeasti huomaamaan vaarat ja virheet ja pelaa eräänlaista päässä oleva shakkia koko ajan, on valtava voimavara ajattelussa ja johtaa hyviin asioihin. Olen myös se ihminen, jonka läheltä ihmiset juoksevat karkuun kuullessaan, että sanon: ”nyt mulla olisi hyvä idea!” Tarvitsen työkaluja siihen, että osaisin itsekin karata silloin itseni ulottuvilta… Nopealla ja innostuvalla mielellä on myös kielteisiä vaikutuksia inhimillisestä näkökulmasta. Paitsi jos sitä oppii huoltamaan. Tämä huoltotyön tarve on ”mehiläispesäaivoilla” elinikäinen. Mutta ei kokoaikainen. Eikä koko ihmistä kuvaava. Ihmisessä on niin paljon ulottuvuuksia. Nyt osaan ajatella, että samassa mielessä on kaksi puolta, huonossa hyvä ja hyvässä huono, ettei ole huonoa mieltä, on vain omanlainen. Tämä kokemusperäinen havainto on johtanut siihen, että ymmärtää myös toisen ihmisen mieltä paremmin.

Uskon, että iso osa sitä, että me emme mieluusti kerro mielen haasteista suoraan liittyy siihen, että se helposti johtaa ihmisen leimaamiseen. Hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti. Että ihminen tulee määritellyksi vain sen perusteella. Mutta eikö tämä johdu juuri siitä, että emme puhu näistä avoimesti? Tekemällä mielestä keskustelun arkiseksi, mahdollistamme meille kaikille monipuolisemman ihmisenä olemisen. Näin ajattelen. Vain omassa ajattelussa rajallinen ja omaa ajattelua kehittämätön ihminen voi päätyä sellaiseen lopputulokseen, että terapiassa käyminen olisi kielteinen asia. Toivon sydämestäni, että sellainen ihminen ei pääse esimies- tai muihin sellaisiin tehtäviin, jossa vastaa muiden ihmisten asioista.

Jotain tällaista voisi olla potilaskertomuksessani, joka olisi litteroitu. Voi olla jotain muutakin. Vakavan masennuksen ja siitä selviämisen (koputan puuta) jälkeen olen tajunnut, että mielen huoltaminen säännöllisesti on vähän kuin tarkastuskäynti hammaslääkärillä vuosittain. Estää pahempia vaurioita. Elämän haasteellisissa tilanteissa, kuten vaikkapa äitiys, avioero tai parisuhteen haasteet, kannattaa hakea apua mieluummin aikaisin kuin syöksyä pahaan tilanteeseen. Tiedostan, että olen ollut todella onnekas, että olen apua saanut ja siihen on ollut taloudelliset mahdollisuudet. Kaikilla ei ole.

Ei ole kiva avata tässä(kään) omia ongelmia kaikkien nähtäville. Teen sen kuitenkin siinä toivossa, että se jollain lailla auttaa niitä ihmisiä, joilta olen mm. saanut yksityisviestejä ja joita pelottaa. Pelottaa se, että omat haasteet ja mielen sutut, pahatkin ongelmat, ovat jotenkin sillä lailla ainutlaatuisia, ettei kellään muulla ole samanlaista. Ei ehkä samanlaista olekaan sillä mieli on mahtavan monimuotoinen kokonaisuus. Mutta samankaltaisia haasteita on.

Olen myös tajunnut, että en ole kertonut kovin monelle, että olen käynyt terapiassa. En ole hävennyt asiaa, mutta ei ilmapiiri ole myöskään ollut ihan luonteva sen kertomiseen. Palaverin voi helposti päättää lauseella: mun pitää nyt lopettaa koska mulla on hammaslääkäri. Mutta terapia? Ehkä nyt on aika muuttaa tämä. Terapia on fiksu tapa huoltaa mieltä. Sen voi sanoa ääneen. Leimautumatta. Terapiahan on aika arkista keskustelua, mielen avaamista turvallisessa paikassa, ihmiselle, joka ulkopuolisena näkee jotain mitä itse ehkä ei havaitse. Olen omille terapeuteilleni matkan varrella valtavan kiitollinen.

Onko tästä sitten mitään apua tai vertaishyötyä kenellekään? Yksi julkimo taas valittaa? En aidosti tiedä. Ei varmasti kaikille. Sekin on muistettava, kun puhutaan vertaishyödystä, että kokemusten ollessa erilaisia, joku voi saada jostain vertaishyötyä mistä itse ei saa. Ehkä sekin jo riittää. Että joku.

Aion jatkaa edelleen terapiassa käyntiä silloin kun sitä tarvitsen. En usko sellaiseen positiiviseen ajatteluun, jossa kielteisiä asioita piilotetaan vintille ja itseään ei uskalleta katsoa peiliin. Työterveyspsykologi ja psykoterapeutti Annamari Heikkilä sanoi taannoin hienosti Helsingin Sanomien haastattelussa, että jos ohitamme kielteiset tunteet niitä käsittelemättä, menetämme paljon informaatiota itsestämme.

Terapiassa siis tavataan.

Lokakuu 2018. Toinen lapsistamme kattoi ruokapöytää. Häneltä lipesi lautanen kädestä, ja se meni sirpaleiksi maahan. Minä voivottelin pettyneenä: ”Voi kulta, sun pitäisi olla varovaisempi.”

Minä syyllistin, ja lapsi itki.

Pian huomasin, etten enää saa unta. Työasiat ja muut velvoitteet pyörivät päässä joka ilta, ja uni tuli silmään vasta kolmelta tai neljältä aamuyöllä. Jos satuin nukahtamaan jo alkuillasta, heräsin aamuyöllä siihen tunteeseen, että olen unohtanut hoitaa jotain tärkeää.

Unettomuus ei ollut mikään ihme. Takana oli rankka vuosi. Yritykseni liikevaihto oli kasvanut kymmeniä prosentteja, ja olin ottanut vastuullisia luottamuspestejä hieman liikaakin. Stressin määrä oli kasvanut turhan suureksi yhdelle ihmiselle. En ollut kovin kiva äiti enkä puoliso.

Tiesin, että kärttyisyyteen, unettomuuteen ja yölliseen heräilyyn on saatava stoppi. Jos yrittäisin sinnitellä univajeen kanssa, lopputuloksena olisi burn-out tai masennus. Niinpä soitin Vastaamoon ja sain sieltä ajan psykoterapeutille.

Olen nyt käynyt puhumassa psykoterapeutin nojatuolissa kahden vuoden ajan; ensin Vastaamolla ja sitten toisen talon ammattilaisella. Nykyinen terapeuttini Maria Laine on ollut korvaamaton tuki tielläni stressistä selkeyteen.

Psykoterapeutin hyödyt ovat mittaamattomat. Olen oppinut kieltäytymään silloin, kun kalenteri ei anna myöten. Olen oppinut priorisoimaan tärkeitä asioita ja luopumaan vähemmän tärkeistä. Olen oppinut jopa tunteiden johtamista. Minusta on tullut rennompi ja resilientimpi.

Lokakuussa 2020 toinen lapsistamme kattoi ruokapöytää. Viinilasi lipesi, putosi lattialle, ja sen jalka katkesi. Kysyin, tuliko haavaa. Ei tullut. Nostimme viinilasin jäänteet lattialta. Lasin maljaosa oli yhä ehjä. Nimesimme lasin pakkokännilasiksi. Se nimittäin on pakko juoda kerralla tyhjäksi, koska sitä ei voi täytenä laskea käsistään.

Minä pelleilin, ja lapsi nauroi.

Sampo:

Vuonna 2018 minulla oli vakava masennusvaihe. Kuten niin monta kertaa ennenkin, yritin helpottaa sitä alkoholilla ja unilääkkeillä. Yhtenä päivänä tilanne kuitenkin lähti käsistä: tajunta hävisi. Ikään kuin joku toinen olisi ottanut minussa vallan ja alkoi sekoilla. Lapset ja Minttu olivat kotona, Minttu soitti apua, ja minut vietiin sairaalaan poliisisaattueessa. Jälkikäteen oli karmeaa huomata, että tapa, jolla olin toiminut jo vuosikymmeniä, ei avioliitossa ja perhe-elämässä toiminut.

Ensimmäisen kerran olin tilanteessa, jossa oli pakko löytää apua. Miten saisin tilanteen poikki?

Olin kärsinyt rauhattomuudesta, ujoudesta, univaikeuksista ja mielialan heittelystä koko ikäni. Toimin impulssieni varassa ja tuntui, että elämä oli oikeastaan pelkkää kärsimystä. Koulunkäynti oli hankalaa, ja armeijastakin minut vapautettiin, kun ajoin päissäni moottorikelkalla. Aineet, napit ja viinat olivat aina olleet ainoa apu saada unta tai rauhattoman ajatuksenjuoksuni katkaistua edes hetkeksi. Minulla oli vakava opiaattiriippuvuus, koska opiaateilla sain vintin pimeäksi ja rauhan edes hetkeksi. Olin ajoittain yrittänyt etsiä apua myös ulkopuolelta, käynyt AA-kerhossa ja jopa helluntailaisten rukousilloissa. Mutta niistä ei ollut apua. Luulin, että kaikki kortit oli käytetty.

Kun pääsin sekoamiseni jälkeen sairaalasta kotiin, otin yhteyttä Vastaamoon. Sanoin, että tarvitsen apua psykoterapeutilta. Pääsimme vastaanotolle nopeasti yhdessä.

Ryhdyimme käymään taustaani läpi ala-asteelta lähtien tähän päivään. Luotaus oli syvällinen: myös perheenjäsenet haastateltiin. Kun minun tilanteeni pisteytettiin, sain diagnoosiksi ADHD:n ja siihen lääkityksen. Saatoin alkaa työstää, mitä minun päässäni liikkui. Sillä ja lääkehoidolla oli suuri merkitys. Kierrokset alkoivat tasaantua ja itseni kehittäminen pääsi alkuun.

Oli hurjaa huomata, että ihminen kykenee vaikuttamaan siihen, miten toimii. Että minä en olekaan sama kuin ajatukseni. Minun ei tarvitse toimia niin kuin ajatukseni ehdottavat. Se on ollut vapauttavaa.

Oli myös tärkeää tajuta, mikä stimuloi oireyhtymääni. En enää aloita päivääni lukemalla uutisia, koska en halua päästää itseäni ylikierroksille. Itse asiassa en ole lukenut uutisia moneen kuukauteen. Kun luovuin ruutuajasta, oireeni vähenivät. Olen oppinut taitavaksi itseni kuuntelijaksi. Enää en tarvitse edes lääkkeitä.

Terapian ansiosta kiinnostuin muutenkin itseni kehittämisestä ja hoitamisesta ja aloitin kylmäharjoittelut eli päivittäiset kylmät suihkut, voimakkaat hengitysharjoitukset ja meditaation. Sosiaalinen elämä ei minua oikein enää kiinnosta, minusta on tullut erakko. Viime kesänä kävelin 300–400 kilometriä metsässä. En oikein kaipaa enää muuta.

Terapia ei parantanut minua vaan sysäsi minut kehittämään itseäni. Kun olen puhunut tästä julkisesti, olen alkanut saada paljon kirjeitä ihmisiltä, jotka kärsivät samoista ongelmista. Niin paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla hakea apua! Tapio-pullo huiviin ja ilta hoidettu? Aivan kuten minäkin ennen.

Olen tietoinen myös siitä, että meidän perheessämme on ollut muillakin mielenterveysongelmia. Isäni teki itsemurhan neljä vuotta sitten. Haluan katkaista kierteen. Mintun korvaan kuulosti alkuun hölmöltä se, mikä minulle on totta: parasta mitä minulle on tapahtunut on se, kun minut vietiin sairaalaan. Ei ollut enää mahdollisuutta paeta eikä selittää asioita. Yksin en olisi saanut muutosta tehtyä.

En olisi uskonut, että ihminen voi muuttaa itseään niin paljon.

Minttu:

Olin käynyt terapiassa jo ennen kuin tapasin Sampon. Käsittelin omia lapsuuden asioitani ja läheisriippuvaisuuttani. Minusta tuntui, että jokin oli “vialla” ja toimin kaikissa tilanteissa samalla, itseäni stressaavalla tavalla. Halusin löytää oman ääneni, mutta työkalut puuttuivat. Vuosia aiemmin olin ollut parisuhteissa, joissa päihteet olivat ongelma, ja minä olin antanut niiden jatkua. Päihdeongelmaan törmäsin myös silloin, kun tutustuin Sampoon. Kierre oli katkaistava.

Kun pääsimme Vastaamon terapiaan akuutissa kriisitilanteessa, terapeutti kysyi, olenko miettinyt eroa. Emme olleet koskaan Sampon kanssa uhkailleet toisiamme erolla, mutta siinä tilanteessa sanoin totuuden ja vastasin: Kyllä.

En unohda Sampon ilmettä. Hän oli niin tottunut siihen, että voisi käyttäytyä niin kuin käyttäytyi, mutta kun hän kuuli ääneen sanottuna, että häntä uhkasi perheen menetys, hän heräsi.

Minä tarvitsin terapeutin apua siihen, että opin erottamaan, toiminko tietyllä tavalla siksi, että itse haluan vai toiminko muiden toiveiden mukaan. Päätin jäädä suhteeseen, koska Sampo halusi tehdä muutoksen ja kehittää itseään.

Olemme puhuneet diagnoosista, terapiasta ja itsensä kehittämisestä julkisesti, sillä me uskomme, että mieltä voi huoltaa samalla tavalla kuin kehoa.

Olemme olleet aina kovia puhumaan, mutta kun Sampo alkoi pari vuotta sitten työstää elämäänsä, aloimme puhua keskenämme itsensä kehittämisestä ja henkisyydestä.

Meidän ei tarvinnutkaan lähteä eri teille, mutta nykyään kykenemme jo sanomaan, että sellainenkaan tilanne ei olisi maailmanloppu. Oma minuus on vahvistunut. Koska olemme molemmat kehittäneet itseämme, meidän parisuhteemme on muuttunut syvällisemmäksi ja paremmaksi.

Viime vuosien aikana meidän parisuhteessamme henkinen kasvu ja tiettyjen arvopohjaisten asioiden arvostus on noussut suuresti. Toinen kehittyy, toinen taantuu, toinen tuuppaa… Etenemme sykleissä.

Sampo on nykyään erakompi kuin minä, minulla on häntä enemmän sosiaalisia tarpeita.

Olen myös tullut herkäksi omalle intuitiolleni ja antennini toksisuudelle on herkkä. Voi olla, että minusta on tullut myös ylianalyyttinen.

Mutta nykyään tiedän, että jos en kykene ratkaisemaan jotakin ongelmaa, ammatti-ihmisen kanssa se kyllä onnistuu.

Asiakas kertoo psykoterapiahaastattelussa vaikeasta kokemuksestaan, josta ei ole koskaan kertonut kenellekään. Hetki on pysäyttävä ja aiheuttaa varmasti rutinoituneimmassakin ammattilaisessa valtavan tunnereaktion täynnä myötäelämistä, kunnioitusta, kiitollisuutta ja ylpeyttä toisen puolesta tämän rohkeudesta viimein ottaa puheeksi kauan vaiettu asia.

Se luottamus, mitä psykoterapeutti saa päivittäin osakseen on jotakin, mitä on vaikea kuvailla. Aivan kuin minulla olisi jokin kummallinen etuoikeus saada olla ison arvostuksen ja kunnioituksen kohteena vain koska kuuntelen ja olen läsnä.

Läsnäolon voima

Muilla aloilla työskentelevät ihmiset kysyvät joskus, eikö ole raskasta kuunnella negatiivisia asioita kaiken aikaa? Ulkoapäin saattaa vaikuttaa kuormittavalta kuulla jatkuvasti toisten huolia. Siitä psykoterapiassa ei kuitenkaan pelkästään ole kysymys. Tietysti psykoterapiaan tullaan yleensä silloin, kun omat huolet ovat käyneet liian raskaiksi kannatella yksin.

Vaikeiden asioiden jakaminen ja yhdessä kannattelu on kuitenkin ensisijaisesti arvokasta, luovaa ja läsnä olevaa työtä. Mieleeni jäi erään kollegan Firstbeat-mittaus, jossa hän totesi käyrien olevan vihreällä psykoterapiavastaanoton aikana. Keskittynyt eläytyminen toisen tilanteeseen voi olla keholle palauttavaakin. Intensiivistä se kuitenkin on ja edellyttää hyvää tasapainoa itsensä kanssa.

Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen

Psykoterapia tarjoaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena, kaikkine haasteineen ja virheineen. On upeaa nähdä, kun ihminen piilottelun sijaan alkaakin olla rohkeammin oma itsensä ja näyttää niitä salattuja puoliaan myös muille ihmisille elämässään. Tarvitaan vain luottamuksellinen ympäristö, jossa hankaluudet kohdataan empatialla, eikä epäonnistumisia tuomita.

Rohkeutta se kuitenkin vaatii. Jokainen psykoterapiassa kävijä joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla, hyvässä ja pahassa. Uudenlainen, hyväksyvämpi suhde itseen ei synny itsestään, vaan usein tuskallisten peiliin katsomisen hetkien jälkeen. Sitä tuskallisuutta kannattelemaan tarvitaan ensin sellainen toinen, jonka suhtautumiseen voi luottaa.

Luottamus

Psykoterapiassa luottamuksellisina kerrotut asiat eivät kuulu kenellekään. Ihmisen täytyy saada itse valita, milloin on valmis kertomaan asioistaan elämänsä ihmisille. Täytyy myös saada valita olla kertomatta niistä. Vain luottamuksellisuus mahdollistaa sen, että psykoterapia on mahdollista.

Tavallisesti luottamus pitää ansaita. Psykoterapeutti saa sen ilman mitään muita ansioita, kun ammattinsa. Tämä ei ainakaan minun mielessäni koskaan muutu arkiseksi itsestäänselvyydeksi.

Ei oo häpee hakee apuu!

”Keskusteluista kanssasi on ollut mulle tosi paljon hyötyä. Ne on auttaneet mua ymmärtämään sitä, kuka mä olen, miten mä toimin ja miksi mä toimin kuin toimin.

Mun taustani on osa mun tarinaani ja ne asiat, mitä menneisyydessä on, siellä myös tulevat pysymään, mutta oon tajunnut sen, että voin vaikuttaa tarinani seuraaviin kappaleisiin.

Keskustelutuki auttoi mua ymmärtämään ja oivaltamaan sen, että mä voin ite vaikuttaa mun elämääni, valintoihini ja hyvinvointiini. Olis tyhmää jättää tää mahdollisuus käyttämättä.”

Olen psykologiurallani tavannut satoja ihmisiä ja kuullut monenlaisia elämäntarinoita. Olen keskustellut, kuunnellut, neuvonut ja ohjannut ihmisiä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa ja asioissa. Joskus vastaanottohuoneessa puhutaan ”mielenterveyden ongelmista”, tyypillisemmin ei. Tyypillisiä puheenaiheita keskusteluissa ovat mm. hyvinvoinnin haasteet, jaksaminen ja stressi, parisuhteen kiemurat, työssä suoriutuminen, alakuloisuus, heikko itsetunto, tasapainon hakeminen elämässä, ahdistavat tunteet, uupuminen jne.

Kaikki aivan tavallisia elämään kuuluvia ilmiöitä, joita jokainen jossain muodossa kohtaa elämänsä aikana – toki monille näistä ilmiöistä voidaan antaa myös diagnoosinimitys, mutta ei niistä silti tarvitse tehdä ongelmaa.

Erilaisia vaiheita, fiiliksiä ja kokemuksia. Tätä kaikkeahan elämä on! Joskus fiilikset menevät päässä kuitenkin sellaiseen solmuun, että niiden aukaisemiseen tarvitaan toista ihmistä – joskus ystävää, joskus ammattilaista.

Itse soisin, että ihmiset tukeutuisivat apuun ja tukeen jo ennen kuin ollaan ihan umpisolmussa. Oman elämänsä työkalupakkiin on hyvä kerryttää jo etukäteen tarvittavia työkaluja, joilla erilaisia solmukohtia oppii itsekin avaamaan. Moni psykologikäynneillä ja terapiassa opittava asia on olennaisia yleisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja hyvän elämän elämisen kannalta. Siksi uskallan väittää, että kaikille tekisi hyvää käydä terapiassa!

Ei oo häpee hakee apua! Se on viisautta.

Kirjoittaja Jaakko Sahimaa on psykologi.
www.jaakkosahimaa.fi

Uskon, että suuri osa psykologian opiskelijoista pyrkii opiskelemaan psykaa myös oman mielen turbulenssien vuoksi. Niin minäkin tein 1970-luvun lopulla. Taustallani on alkoholistiperhe, arvaamaton ja väkivaltainen isä, jonka mieli oli jäänyt rajan taakse Karjalaan. Äiti ja sisar olivat monin tavoin psykosomaattisesti oirehtivia hekin.

Nuoruuteni meni Freudin teosten parissa valvottuina öinä, päiväkirjoja kirjoittaessa, kirjailijahaaveita elätellessä. Ja pelätessä. Kerran soitin YTHS:ään kun isän käytös tavallista pidemmän ryyppyputken jälkeen ahdisti enemmän kuin ikinä. Peruin viime tingassa aikani. Nolotti ja hirvitti mennä puhumaan ventovieraalle kotiasioista. Nyt ajattelen, että olisi kannattanut mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa jo silloin.

Sitten 1980-luvulla alkoivat kirjailijavuodet, ja käsittelin monia perheeni ja sukuni vaikeita asioita fiktion kautta. Yritin sanoittaa vaikeasti artikuloitavia (naisen) mielen kipupisteitä, ja sainkin lukijani keskustelemaan perheiden ja sukujen, salaisuuksien, parisuhteiden ja seksuaalisuuden pulmista. Lukijoiden palaute oli – ja on – voimaannuttavaa.

Pyrin psykoterapiaopintoihin melkeinpä hetken mielijohteesta yli viisikymppisenä, humanistitaustaisena maisterina. Neljä vuotta hurahti niissä opinnoissa ja valmistuin; teen nyt terapiatöitä seitsemättä vuotta. Parivuotisen seksuaaliterapiakoulutuksenkin kävin lisäksi, kun halusin erikoistua siihen alueeseen, jossa monilla on suurimpia vaikeuksia avautua.

Koulutusten aikana kävin läpi omat terapiat. Jokainen terapeutti – kunnon koulutuksessa – katsastaa omaa elämänhistoriaansa. Ja jatkaa sitten työn ohella yksilö- tai ryhmätyönohjauksessa, joka sekin on vähän niin kuin terapiaa.

Hyvä terapia voi olla kuin taidetta ja hyvä taide voi olla erittäinkin terapeuttista. Itse kunkin kannattaisi käydä aika ajoin terapiassa – kuten käydään tutun hammaslääkärin tai parturi-kampaajan luona. Haaveksin, että jonain päivänä meillä jokaisella on omalääkärin ohella omaterapeutti. Silloin eivät elämän solmut ja pulmat pääsisi kasvamaan liian isoiksi möykyiksi.

Anja Snellman, Kirjailija, FM, ratkaisukeskeinen ja seksuaaliterapeutti